Lenkkeily kolmen koiran kanssa alkaa sujua päivä päivältä mallikkaammin. Niki ja Romppukin ovat olleet avuksi näyttämällä Intolle, että pyöräilijät, ohikulkijat ja muut vastaantulijat ovat täysin vaarattomia ja arkipäiväisiä asioita, vaikkakin vielä silloin tällöin ohi kulkevat lenkkeilijät saavat Inton hihnan yhä kiristymään, se kun tahtoisi tehdä kaikkien kanssa tuttavutta.  Hevosten ohittamisenkin Into ottaa lunkisti kun huomaa, ettei Niki ja Romppukaan välitä moisista. Olen saanut olla myös varuillani, etten vie vahingossakaan koiria tilanteeseen, jossa Into saisi huonoja vaikkuteita vanhemmilta koirilta, esimerkiksi samojedinkoirille ja vehnäterriereille räyhäämisen suhteen.. Kaikenkaikkiaan kolmen koiran kanssa menee hyvin. Into kasvaa jatkuvasti kovaa vauhtia, ja mikä parhainta sille on kehittymässä aivot. ;) Pentumainen hassutus alkaa olemaan jo taakse jäänyttä aikaa, ja Into malttaa jo keskittyä koulutukseen, oivaltaa nopeasti ja tottelee hienosti. Ainakin minua.. Vanhempani eivät ole innostuneet kaitsemaan pentua, sillä se ei kuulemma tottele ollenkaan. Minun on vaikea uskoa, etteikö tottelisi, sillä Into käyttäytyy aina minun seurassani hyvin ja tottelee hienosti. Vika löytyykin tässä tapauksessa sieltä "hihnan toisesta päästä", sillä mikään koira tuskin saisi mitään selvää äitini rääkymisestä tai isäni sössötyksestä; "Hei turrikka, äläs nyt viitsi tehdä noin kun se ei ole hyvä juttu ollenkaan.." En tiedä olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa, kun eräänä iltana ollessani huoneessani olohuoneesta äitini suusta kantautui hirveä rääkäisy, jonka viesti taisi olla, että minun pitää äkkiä tulla auttamaan. Kun saavuin olohuoneeseen, minua odotti karmea näky, sillä olohuoneen lattia oli täynnä vanua (joku lelu oli siis saanut surmansa, tämä ei kuitenkaan ole oleellisinta): Into oli sohvalla vanhempieni välissä (se siis pääse sinne vihdoinkin omin avuin, mikä kuitenkin on jokseenkin kiellettyä..), puoliksi isäni vatsan päällä ja näykki tätä innoissaan. Kun pentu tajusi minut, se lopetti isäni näykkimisen ja tuijotti minua iloisesti, aivan kun sanoen "jee, kyllä tänne sohvalle mahtuu vielä!" Ensitöikseni kuitenkin komensin Inton alas sohvalta, johon se ei kuitenkaan reagoinut toivotulla tavalla. Oikeastaan se, mitä se teki seuraavaksi, oli varsin hellyyttävän näköistä: se nimittäin meni aivan pienelle kerälle, painoi päänsä äitini syliin ja tuijotti minua maailman suloisimmalla koiranpentukatseella. Siinä vaiheessa tuntui erittäin julmalta komentaa pikkuinen pois, mutta en voinut muutakaan.
Tämän koko kirjoituken ideana on siis se, että vanhempani eivät tee mitään estääkseen koiranpentua tekemästä tuhojaan. Tai vaikka tekevätkin, he tekevät sen tavalla, jota pentu ei ymmärrä. 

Arkistojen joukosta, 8.8.2008: "Enhän minä koskaan mitään pahaa tee.."

 Odotan kauhulla pennun murkkuikää, jos vanhempani ovat jatkossakin yhtä voimattomia pennun kanssa kun ovat tähänkin asti olleet. Tämä kerta ei toki ole ollut ensimmäinen eikä viimeinen, ja yleisin ongelma äitini mielestä on se, ettei Into tule ulkoa sisälle käskettäessä. Minun on hankala puuttua ongelmiin, sillä minua Into tottelee ja seuraa ulkoa sisälle ongelmitta. Odotan innolla, että saan opiskelut Riihimäellä päätökseen, ja töitä, joka mahdollistaisi omaan kotiin muuttamisen.

Viikonlopun suunnitelmat menivät täysin mönkään, sillä loppuviikosta lisääntynyt nuha ja aamuiset kurkkukivut yltyivät kunnon flunssaksi. Edes lenkkeilystä tai treenailusta ei ole voinut haaveillakkaan, ja niinpä myös viikonlopun mätsärit jäivät väliin. Pikku hiljaa olo alkaa helpottamaan, ja tänään jo käytiin koirien kanssa pelloilla vähän pidemmällä lenkillä. Lääkäri määräsi kuitenkin vielä kaksi päivää sairaslomaa. Toivottavasti flunssa alkaa pian hellittämään, eikä ainakaan ylly pikku lenkkeilystä. Olo neljän seinän sisällä alkaa käydä muuten aika tukalaksi, kun on tottunut ravaamaan koirien kanssa lenkeillä ainakin sen kolme kertaa päivässä..