Päivät ovat lipuneet sumussa ohi. Ulkona on pimeää aamulla kun lähden töihin ja illalla kun tulen töistä, eikä surkeasta työpisteestäni ole toivoakaan nähdä edes ulos ikkunasta. Päivä toisensa jälkeen ajan hämärässä työpaikalle ja työpaikalta pois, ja kotiuduttuani lähden koirien kanssa pitkälle, useimmiten yli tunnin lenkille. Emme ole ehtineet treenaamaan mitään, sillä työ tuntuu vievän kaiken ajan ja näin pimeällä usein myös kaikki mehut. 

Kotona on ollut tyhjää ja hiljaista. Pari ensimmäistä viikkoa olivat pahimmat, kun päässä oli sumun lisäksi pelkkää tyhjää ja epäuskoa. Epäuskoa on edelleen, on vaikea kuvitella että Niki on lopullisesti poissa emmekä enää kohtaa tässä elämässä. Välillä toivon Nikin kävelevän kulman takaa luokseni ja hyppäävän minua vasten, aivan kuten sillä oli tapana tehdä. Sitten venytellä makeasti minuun nojaten ja venytyksen jälkeen maukaista kuin kissa. Kuvitelman jälkeen iskee usein kova ikävä, on ikävä niitä tassuja, häntää, vaaleanpunaista kieltä ja mustaa salmiakkinenää, viisaita silmiä ja koko pötköä.

 

Ensimmäisen viikon aikana heräsin usein keskellä yötä Nikin metelöintiin, sillä nimittäin oli tapana kaivaa lattiaa tehdäkseen mieluisa nukkumapaikka. Olen kuitenkin nopeasti havahtunut todellisuuteen, siihen, ettei Nikiä enää ole. Sen panta ja hihna odottavat kuitenkin edelleen eteisessä, samoin kuin sen sadetakki, nuttu ja heijastinliivi. Sen oma nukkumapaikka on myös koskematon ja sen ruokakuppi pyörii lattioilla. Tämän päiväkirjamerkinnän aloittava kuva on räpsäisy Intosta, eräänä iltana se vain nojasi päätään Nikin ruokakuppiin ja kaivettuani kameran esiin asetti päänsä ruokakupin viereen. Edustalla Inton Nikiltä perimä siili.

Noin viikko sitten hain eläinlääkäriasemalta Nikin tuhkat. Ne ovat luonani enkä aio ripotella niitä ainakaan toistaiseksi minnekään, Niki ei oikein viihtynyt täällä nykyisessä asuinpaikassamme ja vanhempieni pihaan en niitä halua jättää. Pellot joilla meillä oli tapana lenkkeillä olisivat olleet hyvä vaihtoehto, mutta pelkään, että niille nousee viimeistään parin vuoden aikana kerros- tai rivitaloja. Niki olisi varmaankin ollut aina vaan kanssani, jos saisi päättää.

Päätökseeni johtanut tilanne tapahtui marraskuun 15. iltana, sunnuntaina. Täysin neutraalissa tilanteessa Niki hyökkäsi, otti ensiksi kiinni reidestäni ja suojattua itseäni oikealla kädelläni upotti hampaansa käteeni. Se oli niin kovan raivon vallassa, ettei päästänyt irti ennen kuin poikaystäväni tuli kompostikehikon kanssa väliin ja sai siten irroitettua koiran minusta. Tapahtuman johdosta sain sairaslomaa maanantaista torstaihin, ja pitkään mielissä pyöritelty vaihtoehto oli käymässä toteen. Viimeisimpää "hyökkäystä" edeltäneistä hankalista välikohtauksista ei niistäkään ollut pitkää aikaa, joten koiran lopettaminen oli kai ainoa vaihtoehto.

Agilityseurastamme löytyi niin ihania ihmisiä, että lyhyellä varoitusajalla pääsimme Nikin kanssa vielä viimeisen kerran Pekolan lavalle terästämään muistojamme agilityn parissa  tiistai-iltana. Teimme paikanpäällä jo valmiiksi odottanutta rataa pienine muutoksineen, minä nautin ja Niki nautti. Sen silmissä paloi liekki ja siitä näki, kuinka se rakasti tehdä. Mitä hankalempia ratoja teimme ja mitä enemmän virheitä minä tein, sitä enemmän Niki tapansa mukaan haukkui ja kiroili. Kun muuttelin rataa se odotti kiltisti paikoillaan, ja oli koko hallilla olo aikamme maailman kuuliaisin ja tottelevaisin koira.
Kotiin palattuamme se mönki sohvan alle, ja siellä se murisi loppuillan aina, kun jokin vähääkään liikahti sen läheisyydessä.

Keskiviikkoaamuna lähdimme lapsuudenkotini tuttuihin lenkkimaastoihin, omaan vakiometsäämme. Menimme pitkän lenkin rakastettuja polkuja pitkin, pysähdyimme suurelle mietintäkivelle istumaan. Hassua kyllä, Niki tuli aivan viereeni istumaan ja katsoimme horisonttiin yhdessä samalla, kun Into ja Romppu puuhastelivat kiven juurella omiaan. Yleensä Niki on se, joka istuu hiukan etäällä minusta Rompun mönkiessä syliini, mutta tällä kertaa tilanne oli aivan toisenlainen. Puhuin Nikille kaikenlaista ja kiitin sitä kaikesta mitä se on minulle vuosien varrella opettanut itsestään, koirista, eläimistä ja elämästä. Sitten jatkoimme matkaa yhä syvemmälle metsään, Niki sai kulkea vapaana Inton ja Rompun joutuessa tyytymään tylsään hihnalenkkiin. En tiedä kiinnitinkö asioihin normaalia enemmän huomiota vai vääntelenkö niitä mielessäni, mutta siinä missä Niki normaalisti juoksee edelläni ja katoaa pian näkyvistä omille poluilleen, tällä kertaa se tassutteli rauhallisesti perässämme. Tuntui omituiselta kulkea vain Romppua ja Intoa taluttaen samalla, kun tuntui siltä, että Niki halusi kertoa "täällä minä tulen teidän takananne, turvaan selustanne." Olen nyttemmin toivonut sen olevan totta aina kun lenkkeilemme Inton ja Rompun kanssa pimeällä tähtitaivaan alla. Vaatimattoman kuorensa alla Niki oli kovasta luonteestaan johtuen todellinen suojelija, ja Nikin maatessa samana iltana eläinlääkärin pöydällä mietinkin, miten enää uskaltaisin lenkkeillä hämärän aikaan ja miten ylipäätään koskaan pärjäisin ilman intiaanipoikaa, koiraa jolla on viisaat silmät ja kärsivällinen olemus, mutta pehmeän ulkokuoren sisällä todellinen haaste.

Palattuamme lenkiltä kuvasin koiria hetken vanhempieni pihalla. Jopa Niki innostui leikkimään Rompun ja Inton kanssa takaa-ajo leikkejä.
Sitten lähdimmekin kotiin päin, kotona pesin nopeasti 12 kuratassua, nappasin Nikin mukaani autoon ja lähdimme kohti Trimmitassua. Halusin, että Niki saisi olla lyhyessä turkissa vielä viimeiset hetkensä, sillä se niin rakasti trimmauksen jälkeen tulevaa kevyttä oloa. Ja niin se tälläkin kertaa piristyi huomattavasti ja taantui jälleen takaisin pennuksi. Sen nopeita tassuja ja iloista olemusta oli ilo katsella.

Trimmauksen jälkeen kävin hakemassa kotoa loputkin koirat, otin ne mukaani vanhempieni luo ja jätin Inton vanhemmilleni hoitoon samalla, kun lähdimme Nikin ja Rompun kanssa hevostallin takana oleville pelloille lenkkeilemään. Niki ja Romppu saivat olla kaksin irti aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina, kun Nikikin oli vielä täysin terve korviensa puolesta.

Nikin viimeiselle matkalle lähdettiin suurin piirtein samaan aikaan kun edellisenä iltana agilityyn. Oli aika hyvästellä ystävä kahdeksan vuoden ajalta.