Kuten mainitsinkin, valon- ja ajanpuute on vienyt treenit tauolle. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy sille, miksi olemme viime aikoina pysytelleet kaukana treenikentiltä -ja metsistä. Agilityn talvikausi alkoi meidän osaltamme surkeasti, kun jo parin treenikerran jälkeen Inton oli jäätävä pienelle sairaslomalle. Se onnistui toheloimaan oikean puoleisen tassun varpaiden väliin reippaasti verta vuotavan haavan lätkimällä Nikiä, joka nopeasti pisti apinan takaisin ruotuun vähän liiankin kovin ottein.
Marraskuun alku oli vieläpä niin kurainen ja märkä, että lenkkeily sujui välikohtauksen jälkeen pitkään muovipussilla suojatun siteen kanssa. Haava oli sen verran pahassa paikassa, että lenkkeilyolosuhteetkin huomioon ottaen pelkäsin sen jäävän pidemmäksikin riesaksi ja vähintäänkin tulehtuvan, mutta loppujen lopuksi haava paranikin mukavan nopeasti.

Kahdeksan päivää edellisen välikohtauksen jälkeen huomasin Intossa jotain outoa. Sen jälkeen kun Niki oli puraissut tätä tassuun, olin tehnyt koko kolmen koplalle selväksi, että eteisessä sählääminen saa luvan loppua. Aiemmin lenkille lähtiessä koirat saivat hyöriä ja pyöriä ympärilläni samalla, kun minä puin ulkoiluvaatteita päälleni ja kenkiä jalkaani, mutta uusien sääntöjen mukaan koirat joutuivat odottamaan eteisen ovensuussa sievässä rivissä maassa maaten, että minä saan ulkoiluvaatteet päälleni. Vasta sitten, kun saan pujotettua vielä jokaisen rauhallisesti maassa makaavan hauvan kaulan ympärille hihnan, on lupa nousta ja lähteä matkaan -siis jos niin sanon.
Olimme siis lähdössä lenkille ja tavallisen makuullemenemisrituaalin yhteydessä huomasin, että Into on haluton menemään maahan makuulle. Se kuitenkin pysyi aloillaan seisoenkin, joten annoin asian olla, kunhan se vain pysyisi rauhallisesti aloillaan sillä välin kun puin.
Aamulenkillä Into vaikutti täysin normaalilta, mutta töistä kotiin tullessani minua odotti levoton koira. Söin tavalliseen tapaani välipalaa ja pistin samalla merkille, että olohuoneen puolella Into selvästi yritti mennä hiukan vaikean näköisesti lattialle lepäilemään. Normaalisti se lepäili keittiön pöydän alla minun syödessäni, mutta tällä kertaa se vain pyöri hetken jaloissani vinkuen levottomasti ja jatkaen sitten muualla sopivan asennon löytämistä. Minä tietenkin vasta tässä vaiheessa aloin huolestumaan koirasta, ja pyysin sen maahan makuulle jotta näkisin, onnistuuko se. Pikaisen kopeloinnin yhteydessä koira ei ainakaan vaikuttanut mitenkään kipeältä tai muuten epänormaalilta. Vaan maahan mennessään kun koira oli laskemassa takapäätään alas, se vingahtikin, suorastaan parahti äänekkäästi ja loikkasi äkkiä pelästyneen näköisenä seisomaan.
Seurailin Inton kuntoa vielä seuraavaan päivään saakka, sillä ajattelin, että koira on todennäköisesti vain tipahtanut sohvalta huonosti tai muuta yhtä arkista, mutta nukkumaan mentäessä syyttelinkin jo itseäni tyhmyydestäni, sillä koiran makuulleen pääsy oli edelleen todella hankalan oloista. Menin siis huonolla omatunnolla nukkumaan, mutta heti aamulla ilmoittelin tilanteesta kasvattajalle ja soitin eläinlääkäriin, josta saimmekin ajan heti samalle aamulle.
Lyhyen tsekkauksen ja virtsanäytteen oton jälkeen eläinlääkäri totesi Intolla olevan eturauhasen tulehdus, joka on kuulemma varsin yleinen vaiva juuri tuon ikäisillä uroksilla ja vaivaa etenkin juuri selän kipukohtana. Olin diagnoosista hämilläni, mutta myös kiitollinen siitä, ettei kyse ollut mistään sen pahemmasta. Lokakuussa tullut tieto Inton C/B -lonkista ja "pienistä muutoksista selässä" oli tietenkin heittänyt vettä sen verran myllyyn, että pelkäsin Inton olevan suurin piirtein lopetuskunnossa. Diagnoosi oli siis melkoinen helpotus, johon kuitenkin suhtauduin hiukan epäluuloisesti vaivan oudosta oireesta johtuen.
Into sai mukaansa antibiootit ja kipulääkettä, mutta selkä oli vielä muutamia päivä sen verran kipeä, että agilitystä oli turha haaveilla kun eteisen portaan nouseminenkin tuotti sille kipua.

Lopulta Into alkoi voimaan paremmin, mutta kulki sen verran tönkösti ja jähmeästi, etten uskaltanut lähteä sen kanssa agilitytreeneihin ennen kuin olin käyttänyt sitä koirahierojalla, joka osaisi passittaa meidät tarvittaessa eteenpäin osaavimpiin käsiin.

Myös Romppu on joutunut kokemaan kovia. Sen jälkeen, kun 18.11 tulin eläinlääkäriasemalta kotiin ilman Nikiä, Into huomasi tilaisuutensa koittaneen ja kävi oitis Rompun kimppuun. Kyseessä ei ollutkaan mikään tavanomainen leikkinahistelu, jota pojat olivat harrastaneet aiemminkin, vaan ihan oikea välien selvittely, ja vieläpä sellainen jolle ei meinannut näkyä loppua ollenkaan! Saimme kepon kanssa revittyä koirat toisistaan irti ja pian sen jälkeen huomasimmekin Rompun vuotavan verta! Useista yrityksistä huolimatta en millään löytänyt (hätääntyneen) koiran päästä haavaa siitäkään huolimatta, että käteni värjääntyivät punaisella eikä veren tulo tuntunut tyrehtyvän ollenkaan. Siitä huolimatta, etten varsinaisesti nähnyt haavaa mustan karvan joukosta, sain sen kuitenkin paikannettua, ja lisättyä sen päälle haavatyynyn.
Loppuillan Romppu vaikutti maailman surkeimmalta koiralta ja vietti alkujärkytyksissään aikansa sohvan alla muristen -mitä en ole ikinä aiemmin kuullut Rompun tekevän! En kyllä myöskään ole koskaan nähnyt sitä niin järkyttyneen ja loukatun oloisenakaan, mitä se sinä iltana oli.

Muutamina päivinä välikohtauksen jälkeen ilmapiiri koirien kesken oli aika painostava, mutta loppujen lopuksi koirat saivat välinsä selvitettyä parilla vähemmän verisellä tappelulla. Into nousi minun jälkeeni korkeimmalle paikalle, ja siitä tyytyväisenä päättikin johtajakoiran tapaan varoittaa meitä muita jokaisesta pienestä rapsahduksestakin, joita tuo suuri mahtava (teini-ikäinen) johtajakoira sattuikaan kuulemaan vaikka sitten keskellä yötä. Sain muutamaan kertaan muistutella rinta rottingilla ja pää pilvissä kulkevaa teinikoiraa siitä, että minä olen edelleen korkeimmassa asemassa ja minä olen se joka kyllä pitää huolen lauman turvallisuudesta, eikä esimerkiksi anna vintillä rapisevien hiirien hyökätä pahaa-aavistamattoman laumamme kimppuun. Saimmekin kepon kanssa hyvät naurut eräällä iltalenkillä, kun Into käveli coolina maailmanvalloittaja -tyylillä ojanpenkkaa pitkin, kunnes aivan yllättäen pelästyikin maassa lojuvaa syksyn keltaiseksi värjäämää voikukanlehteä ja hypähti taaksepäin. Pikku hiljaa se hivuttautui yhä lähemmäs ja lähemmäs tuota hurjaa luontokappaletta, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että se oli liian epäilyttävä lähestyttäväksi ja se on parempi jopa kiertää hiukan kauempaa.
Meillä on siis laumassamme erittäin pätevä johtajakoira -Into kiittäköön onneaan, että Romppu oli juuri tuona sateisena iltana halunnut lenkin sijasta jäädä kotiin nukkumaan, eikä sattunut mukaan todistamaan idiotismin huipentumaa.

Onneksi meininki on kuitenkin pikkuhiljaa rauhoittunut. Epäilin aluksi, tulisiko Intosta koskaan järkevää johtokoiraa, sillä pelkäsin sen imeneen niin pahasti Nikistä käyttäytymismalleja. Ensimmäisinä "johtajakoiran päivinään" Into nimittäin saattoi nuhdella Romppua pienimmästäkin tämän tekemästä virheestä (esimerkiksi haukahduksesta väärään aikaan tai väärässä paikassa), ja Nikin tavoin vain pitää erittäin kovaa kuria ja hyökätä lähes varoittamatta. Epäilykseni osoittautuivat kuitenkin harhaluuloiksi, sillä ajan myötä olen saanut huomata, että Into on Romppua kohtaan mainio pomokoira. Aluksi se saattoi hyökätä Rompun kimppuun esimerkiksi tämän kulkiessa vain liian läheltä, mutta nyt tilanteen rauhoituttua se antaa Rompun hyppiä jopa itseään vasten ja ryhtyy mieluusti leikkimään velipojan kanssa. Ne eivät tietenkään ole niin läheisiä, kun kahdeksan vuotta yhdessä pennusta asti viettäneet Niki ja Romppu olivat, mutta näidenkin ystävyydellä on jo hyvä pohja yhteisien leikkien tiimoilta!

Romppu ja Into, syksy 2008