Olen muutamien viimepäivien aikana suorittanut autokoulun II-vaiheen, johon kuuluu perusasioiden kertausta ja syventävää jatko-koulutusta. Samalla tavalla olen uuden vuoden kunniaksi ryhtynyt hommiin myös koirarintamalla, ja kiinnittänyt entistä enemmän huomiota aivan perusseikkoihin (mm. hihnakäyttäytyminen), sekä syventänyt jo entuudestaan minulla olleita tietoja (esimerkiksi koiran ruokinnasta).

Olen innostunut lukemaan paljon Jan Fennelin ja Cesar Millanin kirjallisuutta, ja näiden tällä hetkellä kesken olevien opusten jälkeen tarkoituksenani olisi porautua Patricia B. McConnelin teokseen Hihnan toisessa päässä. Vuosi on siis lähtenyt liikkeelle tuttuja juttuja uudelleen pureskellessa sekä uusiin kirjoihin tutustuessa, ja täytyy kyllä myöntää, että olen saanut kaikista lukemistani kirjoista ainakin jotain irti, vaikka osa näistä teoksista ja kirjailijoista ovatkin olleet jo entuudestaan tuttuja ja osalla onkin ollut erittäin huono maine joissain piireissä. Suosittelen kyllä muillekin jo luettujen kirjojen uudelleen kahlaamista, sekä tietysti uusien ja mikä ettei myös vähemmän omalta tuntuvien koulutuskirjojen lukemista. Uskon, että mieli avoimena jopa niiltä omilta inhokkikouluttajilta voi saada uudenlaista perspektiiviä ja ajateltavaa -jos ei muuta, niin ainakin kategoriaan "älä tee näin."

Inton kohdalla uusi vuosi on alkanut erityisesti oikeanlaisen hihnakäyttäytymisen vahvistamisella. Nyt kun poika jo osaa kävellä nätisti hihna löysällä, alan askel askeleelta (kirjaimellisesti) vaatimaan siltä lähempänä minua kulkemista. Into onkin oivaltanut nopeasti mistä on kyse, mutta sen herkkä luonne tuntuu tuottavan minulle hiukan päänvaivaa ja saan olla tarkkana omien liikkeitteni ja koulutussuunnitelmani kanssa! Into nimittäin kokee minun vierelläni kulkemisen aina silloin tällöin jotenkin huonona juttuna, ja mikäli namipalkkaa ei ole jatkuvasti tarjolla, sen olemus lähelläni on kuin hakatulla koiralla. Korvat takana, pää alhaalla luimistellen ja häntä surkeana perässä roikkuen se kulkee ja lipoo huuliaan, kuin koko olemassaoloaan anteeksi pyydellen! Tavoitteenani on kuitenkin saada se vielä nauttimaan ulkoilusta yhtä paljon, käveli se sitten hihnan mitan edelläni tai minun lähelläni sivulla!
Olen myös huomannut, että erilaiset tilanteet oman lauman ulkopuolisten ihmisten kanssa tuottavat Intolle jonkin verran paineita. Kun lenkkeilemme ystävieni kanssa, rauhallinen ja hallittu nuori tolleriuros saattaa kadota hetkessä ja sen tilalla hihnan toisessa päässä riuhtookin villi tolleriuros, joka ei malta keskittyä hihnakäyttäytymiseensä sitten hetkeäkään! Kaikkein eniten tämä ongelma kuitenkin tuntuu kärjistyvän silloin, kun laumamme ulkopuolinen henkilö on lenkillä mukana ohitustilanteessa. Into ei ole toisia koiria ohittaessaan ainoastaan hieman kiihtynyt ja toista koiraa kohti hihnassa tempova lemmikki, vaan hurja villieläin jonka sisäinen demoni kiljuu kuin teurastettava! Veikkaan tämän olevan jotenkin suoraan verrannollinen omaan olemukseeni, ehkäpä en osaa tuttavieni seurassa olla riittävän päättäväinen ja itsevarma koiraa kohtaan? Tiedä tuota.
Ja vaikka Into on aivan pikkupentuajoista alkaen pyörinyt isoissa treeniporukoissa ja toiminut oivallisesti myös ihmisten edessä, olen saanut huomata, että (ehkäpä pitkä treenitaukomme on tehnyt myös hallaa?) Into toimii huomattavasti paremmin tokoillessaan minun kanssani kahden, kuin vaikkapa edes yhden ylimääräisen ihmisen läsnäollessa. Tämä on mielenkiintoinen huomio, ja kuten näitä muitakin mainitsemiani ongelmia, lähden työstämään myös tätä. Tämän(kin) vuoden tavoitteisiin kuuluu BH-kokeen suorittaminen, mutta sopivan ja riittävän tavoitteellisen ohjatun treeniporukan löytäminen tuntuu olevan kiven alla! Into on ensimmäinen koirani jonka kanssa todella treenaan tavoitteellisesti, joten jopa joidenkin yksinkertaisten tokoliikkeiden itsekseen opettelu tuntuu ylivoimaiselta, sillä pelkään tekeväni kaiken väärin ja siten romuttavani myös kisahaaveet tokon saralta!

Agilityhallilla olen jatkuvasti kiinnittänyt huomiota oikeaan ajoitukseen, nimittäin radalle lähtemiseen vasta kun on hiljaista. Into ei nimittäin kilju ainoastaan joidenkin toisten koirien ohituksien aikana lenkeillä, vaan myös odotellessaan omaa vuoroaan agilitykentän laidalla. Olen toki puuttunut tähän jo alusta alkaen, mutta mikään keino ei tunnu olevan kovin tehokas. Toukokuussa kun aloitimme agilityn, palkkasin Intoa aina sen ollessa hiljaa ja jätin huomioimatta epätoivotun käyttäytymisen. Jatkoimme tätä kunnes siirryimme agilityn talvikaudeksi halliin, jossa sen epätoivoinen kiljunta vihloi korvia, ja otimme käyttöömme uusia taktiikoita. Yksi niistä oli koiran aktivointi jatkuvasti, mikä auttaakin sitä pysymään hiljaa ja säästää treenikaverien korvia. Koira on hiljaa keskittyessään minuun, mutta pidemmällä tähtäimellä ajateltuna haluaisin kyllä, että koira lepäilisi luppoajan. Tiedän kyllä, että useat koirat ovat rauhattomia radan läheisyydessä, ja minun puolestani koira saakin seurata radan reunalta valppaana kentän tapahtumia, mutta rauhallisena, kiitos. Treenikaverien kiusaksi olen myös kokeillut Inton reaktioita omaan käyttäytymiseeni, ja niinpä olen solminut sen pylvääseen tai johonkin hallin ullokkeeseen kiinni odotteluajaksi, ja poistunut itse koiran läheisyydestä. Sen kiljuessa pysyn kaukana siitä tai jopa katoan sen näkökentästä, ja kun se hiljenee, lähestyn sitä ja mikäli pääsen aivan lähelle palkkaan sen. Tästäkin kokeilusta on tuhansia hiukan toisistaan eroavia variaatioita, mutta edelleen minulla vain on rauhattomasti kiljahteleva ja vähintäänkin ininää pitävä treenikaveri. Pysyn kuitenkin kärsivällisenä, sillä olen todellakin päättänyt, että jonain päivänä Into on hiljainen treenikaveri! Ei tuollaisen epätoivotun käyttäytymisen pois kitkeminen nyt todellisuudessa niin ylivoimaista voi olla! ..vai voiko?

Rompun hihnakäyttäytymisessä ei juurikaan ole moitittavaa, mutta ikuisena riesana tuntuu edelleen olevan Rompun äänenkäyttö, jolle ei tunnu olevan mitään järkevää selitystä. Välillä se herkkähaukkuisena selvästi ilmaisee turhautumisensa ja välillä se selkeästi on vain epävarma, mutta myös suuri osa sen äänenkäytöstä on minulle täysin swahilia enkä ymmärrä sitä pätkääkään. Olkapäälläni istuva hahmo jolla on sädekehä päänsä päällä sanoo, että minun pitäisi lähteä kuuntelemaan Rakkaiden Haukkujen Koiran haukkuminen -luentoa, toisaalta taas se sarvipäinen hahmo kehottaa minua yksinkertaisesti hankkimaan haukunestopannan ja unohtamaan koko ongelman. En todella tiedä, rakastaako Romppu vain ääntään vai onko sillä todella jotain kerrottavaa. Joka tapauksessa, se voisi ilmaista itseään muutamaa desibeliä hiljempaa, niin me kaikki olisimme tyytyväisiä.

Noin muuten vuosi on lähtenyt käyntiin treenejä viritellessä kuten aiemmassa merkinnässä taisinkin jo mainita. Tokoa ollaan otettu lähes päivittäin itseksemme ja pikku hiljaa olemme taas hivuttautuneet tokoilemaan myös siten, että paikalla on vieras tai vieraita ihmisiä. Uuden vuoden kunniaksi olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota paitsi koirieni käyttäytymiseen ja ruokavalioon, myös lenkkeihin ja niiden monipuolisuuteen. Myös mökillä on tullut rymyttyä paljon. Viime kerralla tein metsään Intolle jotakin esineruudun tyyppistä hakua sen kolmella suosikkilelulla, ja siitäpä poika saikin vauhtia ja intoa etsimiseensä! Jokaista poimittua lelua seurasi tietysti leikkituokio ja kun lelu meni jemmaan, seuraavan lelun etsimisessä oli taas havaittavissa kovaa vauhtia ja intoa. Ja voi sitä riemua, mikä lelun löytämisestä taas seurasikaan, sitten vaan äkkiä kiikuttamaan löydöstä mammalle joka taatusti innostuu taas leikkimään! Tollerileirillä viime kesänä sainkin vinkkiä, että esineruudussa etsinnän ja palautuksien vauhdittamiseksi kannattaa ryhtyä leikkimään koiran kanssa niillä esineillä, mitä se tuo. Niinpä koiralla on aina kiire tuoda uutta leikkikalua ja se todella haluaa luovuttaa sen ohjaajalleen, eikä vie sitä syrjään ja pidä omanaan!