Tapaus paimenen puolikas on osoittautunut yllättävän haasteelliseksi eläimeksi, ja sen kouluttaminen ja varttumisen seuraaminen tulee varmasti olemaan hyvin mielenkiintoista puuhaa! Hiukan esimakua pikkueläimen persoonasta antoi eiliset rauniotreenit, joihin osallistui pennun lisäksi myös Into ja jopa Romppainen.

Olimme aiemmin päivän aikana käyneet pennun kanssa uudelleen äitini työpaikalla kenkäkaupassa, josta jatkoimme matkaamme Mustiin ja Mirriin. Vaikka vermeitä ja varusteita löytyy jo valmiiksi omasta takaa enemmän kuin laki sallii, en uuden koirani kunniaksi malttanut pitää näppejäni erossa Mustin ja Mirrin hihna- ja leluvalikoimista, ja niinpä pentu sai omakseen uuden hihnan ja kestävän oloisen lelun.
Kun olin kassalla maksamassa ostoksiani pentu menetti totaalisesti hermonsa kaupassa maleksimiseen ja sai kiukkukohtauksen kuin kuka tahansa alle kouluikäinen lapsi! Se kerta kaikkiaan ryhtyi vain valittamaan kovaan ääneen ja pyörimään hermostuneesti ympäriinsä. Valitettavasti jouduin palkkaamaan epätoivotun käytöksen toimimalla juuri niin kuin pentu halusi, eli poistumalla liikkeestä, koska pelkäsin, että pennulla olisi hätä päästä tarpeilleen. Ulkona se kuitenkin vaikutti taas varsin tyytyväiseltä ja jatkoi roskien etsimistä maasta, minkä se olikin joutunut keskeyttämään siksi aikaa, kun olin raahannut sen mukanani eläinkauppaan..

Pian sen jälkeen kun olimme kotiutuneet kaupunkireissulta pakkasin koko köörin autooni ja lähdin ajelemaan kohti rauniorataa. Oman poppooni ensimmäisenä suoritusvuorossa oli Into, joka haki kaikki kolme maalimiestä vauhdikkaasti ja reippaasti. Oli ilo lähettää koira maalimiehelle, kun se vain singahti luotani kuin tykin kuula ja eteni reippaasti varmoin askelin. Viime talvena raunioilla varjot ja pimeys tekivät siitä kovin epävarman ja epäluuloisen, mutta nyt iän myötä siitä onkin kasvanut entistäkin rohkeampi nuori koira. Haukutin Intoa aina sillä välin, kun odottelimme puuhökkelin takana maalimiehen piiloutumista, ja hienostipa se osasi haukkuakin, rytmikkäästi, reippaasti ja ennen kaikkea kuuluvasti. Eipä saatu rytmikästä hau-hau-haukkua pilattua yhdellä taannoin tapahtuneella epäonnistuneella ilmaisutreenillä, ja hyvä niin. Nyt vain lisää ilmaisua, ja piakkoin sen voi liittää jo rata- ja metsätyöskentelyyn.
Into oli ilmeisesti noussut juuri oikealla jalalla eilisaamuna, nimittäin vaikka se olikin tyylinsä mukaisesti innoissaan ja jopa piippaili odotellessaan, sen hallittavuus oli eilen erittäin hyvällä mallilla! Siitäkin huolimatta, että se silmin nähden syttyi ohjaajan huutaessa "seuraava!" se pysyi pienen ärähdyksen jälkeen kiltisti sivullani lähestyessämme rataa, ja vaikka sen energia ja into oli yhtä ylitse pursuavaa kuin ennenkin, se sai hillittyä itsensä hyvin ja pysyi kuuliaisena. Myös radalla työskennellessään se vaikutti jotenkin entistäkin määrätietoisemmalta ja varmemmalta, josta siitäkin saan varmaan kiittää iän mukanaan tuomaa viisautta. :)
 

Seuraavaksi suoritusvuorossa oli pikkuinen raitapaita Elna/Kita, jonka päästin jo parkkipaikalla irti olettaen sen seuraavan minua radalle (niin kuin pikkupennuilla on tapana pysytellä aivan oman ihmisensä lähettyvillä). Vaan eipä tyttöä olisi voinut vähempää kiinnostaa missä minä menen, sen sijaan se tähysteli bordercollie Jetron perään ja suunnitteli uuden painikaverin hankkimista. Lopulta manailujeni tuloksena se havahtui ajatuksistaan, ja pääsimme raunioradan tyveen, jossa ihmiset odottivat sitä ns. makkararingissä. Ihmiset olivat siis kyykyssä hajautuneina parin metrin päähän toisistaan, ja sattumanvaraisessa järjestyksessä kutsuivat pentua luokseen ja tämän saavuttua lahjoivat sitä broilerpyöryköillä. Pentu ei yhtään arastellut siitäkään huolimatta, että ulkona oli hämärää ja pitkiä varjoja, vaan tsekkasi mielissään jokaiikan. Toisilta pentu otti makupalat mielissään vastaan, toiset se taas vain nuuhkaisi läpi ottamatta makupaloja ja taisipa olla pari sellaistakin henkilöä joiden syliin pentu oli jo innoissaan kiipeämässä. Varsin mielenkiintoinen reaktio etenkin, kun vertauskuvana on Into, joka pentuna loikki innoissaan ihmiseltä ihmiselle ja rohmusi kaikilta viimeisetkin makupalan muruset. Kun Kita koki olevansa valmis, eikä ihmisisssä ollut sen mielestä enää mitään ihmeteltävää, se ei suinkaan tullut luokseni, vaan lähti yllätyksekseni tutkimaan pimeää rataa aivan omin päin! Muistan edelleenkin, kuinka Into pentuna pysytteli jatkuvasti lähettyvilläni lähes aivan murkkuikään asti, mutta Kitallepa minä tunnun olevan täysin yks hailee! Katsoin silmät suurina ja huuli pyöreänä kun harvinaisen itsevarmaksi osoittautunut koiranpentuni kipitteli tyytyväisenä häntä pystyssä tsekkailemassa pimeää rataa. Minun luoksetulokutsuistani se ei välittänyt, vaan saapui luokseni sitten, kun sitä itseään huvitti. Varsin merkillinen tapaus siis.

Viimeisimpänä oli Rompun vuoro, joka oli muistaakseni nyt ensimmäistä kertaa mukana hakutreeneissä, ainakin tämän seuran treeneissä ja raunioradalla. Rompulle tehtiin myös makkararinki, mikä oli pojan mielestä ihan huippujuttu! Sen häntä viuhui tuhatta ja sataa (joskin aika alhaalla, ehkä hiukan epävarma?) kun ihmiset syöttivät sille ihania herkullisia mureita maukkaita parhaita suussa sulavia broilerpyöryköitä, joita se rakastaa. Rompun mielestä makkararinki on maailman paras harrastus, jota voisi toteuttaa aina ja pelkästään kaikilla treenikerroilla niin, että sitä ihmisten etsimistä ei olisi ollenkaan niin paljoa, vaikka kyllähän sitä ehkä yhden ihmisen voisi jostain puskasta aina silloin tällöin hakea, etenkin jos sillä vaikka olisi sitten antaa superpalkka, eli tuplasti ellei jopa triplasti lisää broilerpyöryköitä!
Makkararingin jälkeen Rompulle tehtiin yksi peräänlähtö. Kun maalimies otti makupalat ja lähti juoksemaan piilolle Romppaisen nähden, se aloitti tutun haukkumis-shownsa, eikä meinannut millään rauhoittua. Olen yrittänyt selvittää Rompun ainaisen louskuttamisen syytä, ja aina silloin tällöin päädyn siihen tulokseen, että se haukkuu epävarmuuttaan. Siksipä juuri huomioinkin sen hännän asennon erilaisissa tilanteissa. Muuten sen ilmeitä ja eleitä on hankala tulkita, sillä sen naaman vasen puoli on kokonaan halvaantunut.
Romppu meni rohkeasti maalimiehelle ja se tuotiin syötellen takaisin. Ahneelle koiralle joutunut maalimies valitteli puoliksi irti olevia sormiaan, mikä ei kyllä tullut yllätyksenä kun tietää minkälainen ahmatti Rohmuromppu oikein onkaan. Rompun (Nikin kuoleman jälkeen pinnalle nousseen) pakkomielteiselle ruuan hamstraamiselle on kyllä pian saatava loppu!

Onnistuneiden treenien jälkeen pentu pääsi vielä parkkipaikalla telmimään bc Jetron kanssa, joka oli pennun mielestä varsin kiva kaveri.
Kotimatkalla pysähdyin vielä vanhempieni luona kylässä. Muut koirat saivat jäädä autoon odottelemaan hetkeksi, mutta pennun otin mukaani jotta se saisi hiukan jaloitella pihalla. Pihamaalla se saikin minut taas miettimään, minkälaiseen soppaan olen tällä kertaa pääni pistänytkään! Kun oli kotiin lähdön aika, pentu tutkiskeli itsenäiseen tapaansa vanhempieni pihaa. Koska luoksetulokäsky ei taaskaan tuottanut toivottua tulosta (se otetaan nyt tehotreeniin!), koitin innostaa koiraa kimeällä äänellä ja vihdoin kun sain sen huomion itseeni, juoksin piiloon siten, ettei pentu enää nähnyt minua. Tavallisesti koiranpennut juoksevat heti piiloon menneen ihmisen luokse, mutta minun pentuni tuntui vain kohauttavan olkapäitään ja jatkavan omia puuhiaan. Hämmästyin sen reaktiota, mutta päätin olla antamatta periksi. Aloin laskemaan piilossani hitaasti yhdestä kymmeneen mielessäni, kunnes pian huomasin laskevani jo kahtakymmentä ja kolmeakymmentä, ja tovin kuluttua jo kahdeksaakymmentä. Kun olin sadan kohdalla (ja pohdin, mahtoiko huuhkaja napata pennun mennessään), Kita käveli tyynesti luokseni, katsahti minuun ja käveli ohitseni. Leukani oli mennä sijoiltaan! 
Koko kotimatkan mietin (silmät kattilan kannen kokoisina) tämän kyseisen yksilön miellyttämishalua, motivointia ja palkkausta, ja päätin paneutua asiaan ennen kuin vastaamme tulee sen suurempia ongelmia asian tiimoilta. Enhän minä harrastuskoiraa etsinytkään, mutta toimiva kontakti ja tietynlainen miellyttämisenhalu ja yhteisymmärrys ovat myös arjen valttikortteja! Minulla on siis käsissäni varsin haastava typy, joka todella tuntuu vaativan kouluttajaltaan taitoa ja nokkeluutta.

Myös jotain suloisen koiranpentuni luonteesta kertoo sen reaktiot kieltoihin. Kun kiellän pentuani esimerkiksi jyrsimästä sohvan kulmaa, se ei ainoastaan jatka sohvan jyrsimistä, vaan jopa ryhtyy säestämään kiellettyjä toimiaan uhmakkaalla murinalla ja ärähtelyllä! Ruoka-aikaan pentu vaatii ateriaansa kimeästi haukkuen, ja kun annan koirille vettä, Kita odottaa omaa juomisvuoroaan vuorossa olevalle koiralle hurjasti äristen. Tietenkin olen ollut tarkkana ja välttänyt pennun palkkaamista epätoivotuissa tilanteissa (esim. haukkuminen = ei ruokaa), mutta täytyy kyllä sanoa, että jännityksellä odotan tulevaisuutta ja sitä, mitä se tuokaan tullessaan. En ole kovin helposti stressaavaa tyyppiä ja olen sitä mieltä, että kaikki tapahtuu ajallaan ja mitä ikinä eteen tuleekaan, siitä on turha huolehtia etukäteen. En kuitenkaan silti voi olla miettimättä, minkälainen neitikoira mahtaa olla murkkuiässä, kun jo nyt pikkuneidiltä löytyy suunnattomasti itsepäisyyttä ja sitä paljon puhuttua omaa tahtoa!