Taas on hetki vierähtänyt ilman bloggailua, ja taas on luvattava ryhdistäytyä! Mutta nykyisellä kokoonpanolla, eli laumallisella koiria ei hirveästi jää aikaa moiselle turhuudelle, vaikka onhan se toisaalta hirmu kiva pitää ystävät ja tuttavat ajantasalla. Vaan niin kuin joku viisas joskus sanoi, tärkeintä on elää elämäänsä, eikä tallentaa sitä. Vaikka onhan ne muistot tosi kivoja lukea joskus pitkän ajan päästä jälkeenpäin. Tässä pidemmittä turinoitta "lyhyt" tiivistelmä viimeviikkojen tapahtumista.. :)

Elna on kotiutunut oikein mainiosti ja lauman menoa katsellessa on vaikea kuvitella, että pieni raidallinen ei olekkaan ollut mukana kuvioissa alusta alkaen vaan vasta muutamia viikkoja.  Rohkeasti tyttö jo on menossa mukana ja talloo Inton naamalle tämän nukkuessa kuin vanha tekijä. ;) Intosta on kuoriutunut Maailman Paras Isoveli, ja se kärsivällisesti kestää pennun kujeet, mutta vetää tarvittaessa myös tiukat rajat, esimerkiksi sen suhteen, ettei aamuväsynyttä tolleria yksinkertaisesti saa häiritä. Niin, Intohan kuuluu varmasti maailman aamu-unisempien koirien kärkeen, nimittäin mitä aikaisemmin kello herättää sitä väsyneempi se on, ja haluttomampi nousemaan ylös. En ole aiemmin tavannut koiraa, joka ei millään viitsisi nousta nukkumapaikaltaan, jonka silmät ovat väsyneet ja joka vain haluaa jatkaa uniaan, ja joka hihnoja kilistellessäni kävelee hitaasti löntystellen ja haukotellen luokse kuin kysyen, miksi ihmeessä näin aikaisin. Vaikka Romppu on erittäin laiska ja mukavuuden haluinen koira, on se kuitenkin mihin kellonaikaan hyvänsä valmis aamu-ulkoilulle, toisin kuin nuorempi veljensä. Olen huomannut, että taloni on täyttynyt mitä erikoisemmista koirapersoonista..

Pennun kanssa arki on sujunut hyvin, ja ainoa raitapaitaan liittyvä ongelma ei liity mitenkään otuksen terveyteen tai muuhun niin tärkeään, vaan suurena ongelmana on sen nimi! Jo kauan ennen pennun muuttamista luokseni oli selvä, että seuraavan koirani nimi tulee olemaan Kita. Kaiken piti olla selvää, kunnes isäni sai käännettyä pääni viime tingassa pennunhakumatkalla! Isäni oli ollut alusta alkaen nimeä vastaan, perustellen mielipiteensä sillä, että Kita on ruma nimi ja kuulostaa viskibassoiselta räkälän naislaulajalta, joka parhaimmillaan onkin vielä maksullinen nainen! Melkoinen mielikuva etenkin, kun omassa päässäni Kita on lyhyt ja ytimekäs koiran nimi, ja jos se pitäisi paperille piirtää, piirtäisin ehdottomasti suuren auki olevan krokotiilin suun, enkä missään nimessä pianoon nojailevaa ylimeikattua ällötystä!
Niinpä isäni sai pääni käännettyä siitäkin huolimatta, ettei edes asu samassa taloudessa pennun kanssa, ja raitapaitaa ryhdyttiin kutsumaan Elnaksi. Lisäksi Into ja Elna kuulostaa oikein hyvältä parivaljakolta. Olen aina ollut koirieni nimiä miettiessä lyhyiden ja ytimekkäiden nimien kannattaja, ja niinpä ensimmäisestä koirastani tuli Niki, mikä on edelleen mielestäni maailman paras nimi koiralle. Myös aikoinaan ennen kuin Into kotiutui luokseni, oli nimilista täynnä pelkästään neljäkirjaimisia nimiä, ja myönnetäköön, että Rompun nimi muotoutuu suussani etenkin luoksekutsuttaessa pelkäksi "Ropuksi". Myös Elna on lyhyt nelikirjaiminen nimi, mutta ilmeisen huonona puhujana, olen huomannut, että minun on hankala artikuloida sitä. Elnasta tulee suussani helposti puuroa, jotain, joka kuulostaa ehkä Ennalta, Ellalta tai jopa Elinalta. Jotta saan ihmiset kuulemaan koiranpentuni nimen ensimmäisen kysymän jälkeen oikein, joudun ponnistelemaan kovasti, jotta saan suustani ulos selkeän EL-NAN. Ehkä käynti puheterapeutilla auttaisi?
Koska nimi on mielestäni hankala lausua, olen luoksetuloja harjoitellessamme kutsunut selkeää ja helposti lausuttavaa Kitaa luokseni. Pentu erottaakin tämän nimen jopa puheen seasta tarkasti, ja omasta mielestäni nimi on edelleenkin miellyttävä isäni antamista mielikuvista huolimatta. Tuossa koirassa on jo nyt sen verran poweria, sisua ja luonnetta, että huomaan, että luonteensa perusteella tuo on selkeä Kita eikä kaunis ja hillitty Elna. Syy siihen, miksi en vain yksimielisesti ole ottanut Kita -nimeä käyttöön on, että ulkonäöltään pentu kyllä edelleen näyttää Elnalta. Eli kaiken hulluuden keskellä tämä uusi tuttavuuteni näyttää Elnalta mutta vaikuttaa Kitalta. Hyvähyvä, voiko ihminen tämän sekavampi olla? Tuskin.

Nyt onkin sitten hankala jatkaa kirjoittelua, kun en tiedä puhuakko Elnasta vai Kitasta ainaisen pennuttelun tai raitapaidattelun sijaan. Huoh, yritetääs nyt kuitenkin.. Olen kuitenkin nyt selvittänyt lukijoille kuka on Kita ja kuka Elna, niin, etten aio vastata kommentteihin joissa ihmetellään onko minulla jo neljä koiraa!

Keskellä nimikriisiä! 
Onko kuvassa Elna vai Kita?

Pennun kanssa on siis sujunut hyvin, vaikka se aivan ensimmäisinä päivinään luonani aiheutti hirveästi huolta syömättömyydellään. Se ei syönyt kasvattajalta mukaan saamiaan nappuloita kuivina, turvotettuina, lisukkeiden kera tai ilman, eikä edes nuuhkaissut itse tekemiäni puuroja ja muita ruokia joita koitin sille tarjota. Se saattoi yhden päivän aikana närppäistä yhdestä ruuasta pari suullista ja olla sitten syömättä seuraavaan päivään, vaikka tuon ikäisen pennun kuuluisikin vielä syödä neljä tuhtia ateriaa päivässä! Turvauduin jälleen tutun naturopaatin apuun ja sain puhelimessa hyvät toimintaohjeet ja selityksen pennun syömättömyydelle. Tähän väliin pieni mainostus: suosittelen lämpimästi yhteydenottoa naturopaatille mitä ihmeellisimpien vaivojen eteen sattuessa. Olen ollut Tainan asiakkaana viime kesästä lähtien, ja häneltä on löytynyt apu niin Nikin kroonisen korvatulehdukseen, kuin myös Inton esinahan tulehdukseen ja jopa omaan rannekipuuni! Vaikka Nikin korvatulehdus ei koskaan jäänyt lopullisesti täysin oireettomaksi, Tainan ansiosta Nikin viimeiset elinkuukaudet olivat monin verroin parempia kuin mitä ne olisivat olleet ilman hoitoja! Suosittelen lämpimästi tutustumaan ennakkoluuloitta näihin hoitomuotoihin, jotka todella tuovat apua jopa joidenkin käytöshäiriöiden hoitoon!

12.2.2010 - nälkiintyneen näköinen pentu kupruisen vatsansa kera

Nyt pentu syökin jo hyvin, ja sen paino on noussut alun neljästä (4) kilosta seitsemään (7) kiloon! Se tuntuu kasvavan hirveän kovaa vauhtia! Elnan päivät ovat täyttyneet toiminnasta ja kuten Intoakin pentuna, myös Elnaa on totutettu monenlaiseen menoon. Automatkustus oli pitkään pennulle kova pala, ja sai sen kiljumaan melkoisesti, mutta kerta toisensa jälkeen äänen käyttö reissujen aikana on vähentynyt ja nykyään pentu nukkuukin hiljaa kaiken autossa viettämänsä ajan. Se osaa myös odottaa yksin autossa hiljaa, ja on totutellut matkustamaan pelkääjänpaikan jalkatilassa, penkillä, penkillä kuljetuskopassa, takapenkillä teräshäkissä ja takatilassa teräshäkissä yhdessä Inton kanssa. Matkapahoinvointi vaikuttaa jääneen kokonaan historiaan ja hyvä niin, pysyköön siellä!
Vanhempieni kissat kiinnostavat pentua melkoisesti, mutta verrattuna muiden koirieni ensireaktioihin näitä eläimiä kohtaan, Elna on onnistunut olemaan kissojen kanssa kaikkein rauhallisin ja pidättyväisin. Mitä enemmän sille kuitenkin tulee ikää, sitä raisumman vastaanoton kissat tuntuvat aina saavan. Onpa pentu jopa saanut pari kertaa kissantassua nenälleenkin!

Kävimme Elnan kanssa eräänä iltana tutkimassa myös ystäväni kerrostaloasunnon, mikä osoittautuikin oikein jännäksi paikaksi. Liukkaat lattiat, kaikuva käytävä sekä raput ja hissi saivat pennun aluksi hämilleen, mutta koko kyläilyn ajan se käyttäytyi reippaasti ja oli oikein mainio kakara. Olin erityisen ylpeä pennustani, kun olimme tulossa hissistä ja ovien avauduttua huomasimme, että hissiin sisälle oli tulossa melkoinen määrä ihmisiä. Elna kuitenkin käveli reippaasti perässäni eikä huomioinut aivan lähellä olevia ihmisiä laisinkaan! Tämä on minulle jotain aivan uutta, aiemmin pelkkiä 8-ryhmän koiria kasvattaneena täytyy kyllä sanoa, että eräänlainen pidättyväisyys vieraita kohtaan on aivan mielettömän hieno piirre koirassa! Kyllä se paimen on mielenkiintoinen otus. Erityisesti Niki ja Into olivat pentuina sellaisia, että jos vain hihnan mitta riitti, kaikki lähistön ihmiset käytiin moikkaamassa ja pussaamassa läpi. Elna sen sijaan käy nuuhkaisemassa uudet tuttavuudet viileän rauhallisesti ja palaa sitten luokseni odottelemaan ohjeita mahdollisille jatkotoimenpiteille. Aluksi se ei edes välittänyt vieraista jotka tulivat katsomaan sitä, vaan jatkoi vaan omia touhujaan, mutta tällä hetkellä veikkaan, että Romppu ja Into ovat onnistuneet tartuttamaan siihen tietynlaisen riemun tunteen lauman ulkopuolisten lapatessa kylään. Saas nähdä onko tuossa puolen vuoden päästä rippeitäkään paimenesta, vai onko siitä tehty reipas ja luovaan hulluuteen tukeutuva kasiryhmäläinen. Ainakin luonteeltaan pentu on kovin äijämäinen (tai sitten se paljon puhuttu bitch?) ja onkin saanut huumorinimekseen Palliton Poika. ;)

Jo kahdeksanviikkois -päivänään pentu oli mukanani kaupungilla ja täytyy kyllä myöntää, että kirjakaupassa saa erittäin hyvää palvelua jos mukana sattuu olemaan maailman suloisin raitapaitainen koiralapsi!
Illaksi Elna menikin Rompun kanssa vanhemmilleni hoitoon, kun minä ja Into otimme hiukan pentuvapaata aikaa ja lähdimme hakutreeneihin, joissa pakkasten takia ei viihdyttykkään pitkään vaan otettiin vaan nopeasti hiukan vietin rakentamista ja ilmaisua. Elnakin on tietenkin jo kokeillut patukasta taistelua ja kyllä tytöltä poweria löytyy, ei sitä voi kieltää! Kovien pakkasten ja karvattoman pentumassunsa takia Elna ei ole vielä päässyt liittymään mukaan haku- tai rauniotreeneihin, mutta eiköhän sekin päivä jo pian koita, jahka säät sen sallivat.

Myös juna-asema jyrkkine kiviportaineen, asemarakennuksineen, liukuovineen ja hisseineen on päästy tarkastamaan läpi, ja asemarakennuksen sisällä pentu on päässyt tutustumaan erikoisiin hajuihin ja jopa pyörätuolilla liikkuvaan henkilöön. Laiturilla pentu tuskin edes huomasi junan tuloa, eikä sen lähtökään ollut tytöstä niin kovin mielenkiintoista.

Vierailut epätavanomaisissa paikoissa saavat luvan jatkua vielä pitkään, nimittäin vaikka uusiin paikkoihin tutustuminen onkin sujunut pelkästään hyvin, on se myös aiheuttanut pennulle selvää stressiä. Toki hilseen nouseminen pintaan uudessa paikassa on täysin normaalia eikä ollenkaan tavatonta, mutta haluan, että Kita oppii rentoutumaan paikassa kuin paikassa, oli ympärillä sitten ihmisiä, tai.. hevosia. Illalla kun olimme kotiutuneet äitini työpaikalta kenkäkaupasta, jossa pentu oli esittäytymässä äitini työkaverille, otimme suunnaksemme vanhempieni kodin lähistöllä olevan hevostallin. Talliympäristö oli pennun mielestä jännittävä paikka, ja maassa riitti haisteltavaa ja maisteltavaa. Hevosiin reagointi ei ollut kummoisempaa, pentu vain tapitti ja pyöritteli päätään, mutta kuinkas kävikään, kun se pääsi tutustumaan tallikoira Oskuun, joka oli nuori lihaksikas russeli. Kun pentu oli sekunnin murto-osassa haistellut uuden tyypin läpi, se pisti painiksi niin, ettei Oskulla ollut enää mitään sanottavaa. Elna käytti teräviä naskaleitaan niin kovasti, että välillä Osku ei voinut muuta kuin perääntyä ja ihmetellä tuota outoa tyyppiä, joka pisti heti äkkiseltään leikiksi -eikä mitenkään kiltisti ja nätisti, vaan reippaaksi repimiseksi heti alusta alkaen. Minäkään en voinut kuin ihmetellä, miten se nyt noin uuden tuttavuuden kimppuun kävi, ja mihin katosi se paljon ylistetty ihana paimenmainen pidättyväisyys?
Pentu ei olisi millään malttanut lopettaa painimista, mutta lopulta jatkoimme matkaa käyden vielä ennen lähtöämme maneesissa. Ai niin, onnistuipa pentu saamaan jopa hiukan ikäviäkin kokemuksia tallilla, nimittäin Oskun kanssa hosuessaan Elna onnistui jäämään kiireisen tallitytön jalkoihin ja satuttamaan tassunsa. Hetken ontumisen ja varovaisen etenemisen jälkeen tyttö vaikutti taas normaalilta, kunnes aloitti jälleen illalla kotona ontumisen niin, että valvoin pitkälle yöhön järkyttyneenä ja kauhuskenaariota päässäni vatvoen. Onneksi aamulla tassu ei enää vaivannut, enkä kokenut aiheelliseksi kiikuttaa pentua eläinlääkäriin kuvattavaksi.
Tallivierailun jälkeen samaisena iltana kävin vielä Inton ja Rompun, sekä ystäväni ja tämän "lainahusky" Mopen kanssa pitkällä lenkillä, jonka ajan uuvutettu pentu nukkui sikeästi vanhempieni luona.

 
Kun pentu käy ylikierroksilla Inton ainoa mahdollisuus on heittäytyä sen päälle makaamaan..
..valitettavasti se ei auta.

Seuraavastakaan päivästä ei painia puuttunut, nimittäin ystäväni Taina saapui kyläilemään länsigöötanmaanpystykorva Röllin kanssa. Sain taas huomata, että suloisella koiranpennullani on varsin kovat otteet vieraiden koirien kanssa painiessaan ja siitä saattaakin tulla varsin mielenkiintoinen ilmiö myöhemmällä iällä. No, toivottavasti meno rauhoittuu iän myötä!
Samana päivänä Into osoitti lahjakkuutensa vahtikoirana. Se oli mukanani ulkona kun siistin terassia, kunnes yhtäkkiä pihalla kirmatessaan se jähmettyikin paikoilleen ja aloitti kovaäänisen vahtihaukkunsa "wo-wo-wo-wo-wow." Hämmennyin ja etsin katseellani haukun syytä, kunnes tajusin, että pihatietä etenee kaksi kouluikäistä poikaa, joiden olen aiemminkin huomannut käyttävän pihaa oikoreittinä. Ennen kuin ehdin sanomaan mitään, Into ryntäsi poikien luokse haukkuen. Pojat eivät vähästä säikähtäneet, vaan jatkoivat matkaansa, jolloin Into ryhtyi kiertämään kehää poikien ympärillä, milloinkaan kuitenkaan koskematta poikiin. Se kiersi poikia parin metrin säteellä ja haukkui, ja minä komensin sitä luokseni erityisen hyvin onnistumatta. Se kyllä tuli joka kutsusta käymään luonani, mutta huomattuaan tunkeilijoiden yhä vain jatkavan matkaansa, se siirtyi takaisin vahtitehtäviinsä, kunnes lopulta sain sen niskanahasta niin hyvän otteen, että pojat saivat jatkettua matkaansa ilman tuota intohimolla tehtäväänsä suorittavaa vahtikoiraa. Vaihdoin poikien kanssa muutaman sanan pidellessäni Intoa paikallaan, ja pojat ymmärsivät itsekin, että koira oli vahtitehtävissä mutta muuten vaaraton. Tilanteen mentyä ohi olin punaturkille äkäinen siitä, ettei se jäänyt kutsusta luokseni heti ensimmäisellä kerralla, ja siitä, että se piti niin hirveää mölyä pihalla, mutta hahmotettuani tilanteen kokonaiskuvan en voinut kuin olla tyytyväinen hienoon vahtikoiraani, ja miettiä, kuinka moinen otus pääsisi oikeuksiinsa, jos joskus pääsisi(mme) asumaan maalle suurelle omalle tontile! Melkoista, että lempeästä noutajasta on vakuuttavaksi vahtikoiraksi. Ja vaikka tunkeilijat jatkoivatkin koiran varoituksista huolimatta matkaansa (mikä oli kyllä omasta mielestäni aika tyhmänrohkeaa), Intolla ei ollut aikomustakaan käyttäytyä aggressiivisesti, vaan se jatkoi ainoastaan ihmisten ympärillä rinkiä juoksemista ja vahtihaukkua.

Inton "ei enää naskalihampaita tähän nahkaan" -ilme ja sen seuraukset.
Onneksi Into osaa ärähtää pennulle kun sen mitta alkaa olemaan täysi, ja onneksi olen sisällyttänyt sen päiviin myös pennuttomia hetkiä!

Kaikki päivät eivät tietenkään ole olleet yhtä toiminnantäytteisiä, vaan pennun on täytynyt tottua myös rauhalliseen kotioleiluunkin. Sen kanssa on jo harjoiteltu ahkerasti hihnakäyttäytymistä, ja nopeat vanhempien koirien pissatukset ovat venyneet jopa tunnin mittaisiksi, kun mukana on ollut pentu, jonka päähän yritetään takoa aatosta, että ihmisen lähellä on hyvä edetä, eikä matka jatku mikäli hihna kiristyy. Pentu vaikuttaa oivaltaneen idean loistavasti, ja aina matkan tyssähtäessä se palaa lenkittäjänsä lähelle hienon katsekontaktin säestyksellä. Olemme siis ahkerasti treenanneet katsekontaktia, mutta myös luoksetuloa, seisomista ja sivulle tuloa. Naksutinkin alkaa olla jo pennulle tuttua huttua.

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä asiana mainittakoon vielä, että Romppu täytti 20.2.2010 huikeat kahdeksan vuotta! Edustavampaa synttäriposea tulossa sitten, kun vanhaherra saa turkkiaan kasvatettua ja liikakilot karistettua. Tavoitteellisen hihnakäyttäytymistreenin ja positiivisen vahvistamisen seurauksena vanhalle cockerspanielille on kertynyt ylimääkilo jos toinenkin, joista nyt pikaisesti koitetaan hankkiutua eroon. Asiaa ei tietenkään edistä se, että tämä on juuri se kaveri, joka vahtaa neljä kertaa päivässä syövän koiranpennun jämäruokia.. ;)