Luotettavasti toimivasta tietokoneesta ei ole edelleen hajuakaan, mutta yritän parhaani mukaan ujuttautua laumani kera takaisin blogimaailmaan. Arvailen, että koirieni kasvattajat ja osa treenikavereistakin lukevat mieluusti uusia kuulumisia kuvia unohtamatta!
Koska toukokuun jälkeen (!!!) blogissamme on ollut hil-jais-ta, ajattelin, että voisin pikkuhiljaa alkaa lisäilemään toukokuun lopun, kesäkuun, heinäkuun, elokuun, syyskuun, lokakuun ja marraskuun ajalta kuvia blogiimme, jotta edes ne kertoisivat hiukan enemmän kesän ja loppuvuoden kuulumisista. Kamera on matkannut urheasti mukanamme arjessa, ja ulkoinen kovalevy räjähtää pian kuvista, jotka eivät ole päässeet näytille. You have been warned! Tässä kuitenkin ensalkuun tekstipainotteinen kuulumisten kertaus!

Elna on kasvanut ihan hirveästi, ja se näyttää nykyisin aivan hylkeennaamaiselta hirvenpoikaselta. Sillä on piiitkät ja ohuet koivet, jotka vievät sitä lujaa eteenpäin, mutta joita se ei juuri hallitse. Etenkin, kun Into lepää rauhallisesti aloillaan, Elnan holtittomat koivet alkavat läpsiä Intoa tahattomasti -tässä yhteydessä usein myös Elnan valtava kita ja hampaat ryhtyvät erinäisiin pakkoliikkeisiin. Into on ottanut arjessamme nössön isoveljen roolin, ja alistuu kohtalolleen. Harvoissa on ne kerrat, kun Into jaksaa kommentoida kiusaa tekevän pikkusiskonsa puuhia -vaikka kyse olisikin siitä, että Elna yrittää sinnikkäästi irroittaa tämän korvia.

Tunnelin päässä näkyi valoa, mutta se olikin vain juna. Elna aloitti ihka ensimmäiset juoksunsa elokuussa, eli maaginen aikuistuminen on toivottavasti lähtenyt viimein käyntiin. Likka majaili juoksujen aikana poikaystäväni luona kuin myös ystäväni Caritan ja tämän koirien kiusana. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan (paitsi, että se aloitti juoksunsa kolmen päivän reissuani edeltävänä yönä, joka tarkoitti sitä, että se majaili yhdessä Inton ja Rompun kanssa poikaystäväni kodissa juoksujen kolme ensimmäistä päivää..) eikä meille syntynyt hollannin cockerspanieleita tai novascotianpaimenkoiria.

Juoksujen jälkeen Elnassa on ollut havaittavissa pikkuriikkisen kypsymistä -se on edelleen kaamea riekkuja, mutta ei ehkä niin suuressa mittakaavassa kuin aiemmin. Se on ehkä saanut hiukan kärsivällisyyttä ja rauhoittunut hiukan, joskaan järki ei edelleenkään ehdi mukaan kaikkiin sen äkkipikaisimpiin tempauksiin. Pentumainen olemus alkaa kuitenkin pikku hiljaa jättäytyä taakse, ja huomaan, että laumassani onkin pennun sijasta yksi oikein tomera neitikoira!

Tomera ja aktiivinen neitikoira! Elna rakastaa puuhailua. Enkä tarkoita varsinaista yhdessä tekemistä ihmisten kanssa, vaikka myönnetäköön, että juoksujen jälkeen se on ollut hiukan kiinnostuneempi ruuasta ja ihmisen kanssa leikkimisestä, eikä se ole enää niin itsenäinen ja kissamainen kuin aiemmin. Omia harrastuksia, kuten agilityä, tokoa tai hakua Elna ei ole edelleenkään aloittanut, koska sen kiinnostuksen kohteet ovat aivan muualla. Yritän kuitenkin arjen puuhailujen ohella ohjata Elnaa oikeille raiteille kannustamalla sitä kantamaan esineitä (vaikka ne olisivatkin niitä kiellettyjä..) ja pyytämällä sen sivulle sekä paikallaoloon ennen ruokailun aloittamista, sekä muuta pientä mutta merkitsevää.
Kaikkein eniten Elnan ominta juttua on kuitenkin kaahottaa tuhatta ja sataa, täysiä, niityillä, pelloilla, metsissä ja pihalla. Mitä kovempaa pääsee, sen parempi. Mahtaviin spurtteihin ei välttämättä riitä edes oman kotimme laaja ja aitaamaton piha, vaan Elna juoksee mieluiten kokonaisen peltomaiseman päästä päähän -niin, että se spurttaa takaisin vasta, kun näkee minut kaukaisuudessa pippurin kokoisena pisteenä. Olenkin miettinyt, että juoksijaa ulkomuodoltaankin muistuttava Elna sopisi varmaankin hyvin ratajuoksuharjoituksiin!

Ja juoksemisesta puheen ollen.. Marraskuun viimeinen torstai sai ikävän päätöksen, kun raidallinen formulaa leikkivä koira törmäsikin täydessä vauhdissa yön pimeydessä pihavaahteraan. Olimme juuri saapuneet lenkiltä kotipihalle, ja pidin koiria tuttuun tapaani loppumatkasta irti. Elna ryhtyi heti vapaaksi päästyään spurttailemaan huolettomasti, ja juuri kun se oli kiihdyttänyt n. 120 km tuntinopeuteen, sen reitille kasvoi vaahtera. Se ei ehtinyt väistämään, mutta yön pimeydessä saatoin huomata, kuinka se ehkä juuri ennen osumaa ehti hiukan kääntymään.

Huuto oli hirveä. Elna piti vasenta takakoipeaan kokonaan korkeuksissa ja seisoi paikallaan huutaen ja parkuen kuin tapettava. Koska ulkona oli pimeää, enkä nähnyt kunnolla kuinka sille oli käynyt, komensin kaikki koirat äkkiä sisälle taloon ja valoon. Into järkyttyi Elnan huudosta niin pahasti, ettei se meinannut tulla sisälle ollenkaan siinä pelossa, että olisin sille vihainen -se vaan luikerteli päätään ja häntäänsä surkeasti riiputtaen pihamaalla ja vältteli katsettani. Koska en tiennyt, kuinka pahasti Elnaan oli sattunut, ja koska sen huuto oli niin sydäntä riipivää, oli todella hankalaa pyytää Intoa sisälle taloon rauhallisella ja ystävällisellä äänellä, kun todellisuudessa olisin vain nopeasti halunnut valoon katsomaan, kuinka monessa osassa Elnan mahdollisesti irti oleva raaja oikein roikkui..
Vauriot eivät kuitenkaan olleet niin pahat, mitä äänestä olisi voinut päätellä. Kun puhuin Elnalle reippaaseen sävyyn, se pystyi konkkaamaan kolmella jalalla itse sisälle, ja kun olin eteisessä hiukan tunnustellut ja hieronut sen kipeää jalkaa saamatta aikaan sen suurempia kipureaktioita, se laski sen jo vapaaehtoisesti alas ja alkoi varaamaan siihen nopeasti painoakin. Ei siis hätää?

Seuraavana päivänä soitin tutulle koirahierojalle, ja tiedustelin, kannattaako meidän lähteä eläinlääkäriasemalle kuvauksiin vai olisiko syytä vain tunnustella koipi ja kylki läpi. Hieroja sanoi, että mikäli koira vaikuttaa normaalilta ja liikkuu normaalisti, ei ole syytä huoleen. Lihaksilla menee noin kolme päivää aikaa toipua saamastaan tällistä, mutta sen jälkeen olisi syytä käydä hierottavana. Ja niin me teimmekin.

Maanantaina hierotusta koirasta ei löytynyt mitään hälyyttävää. Ja hyvä niin. Elna on kunnossa ja jopa Inton herkkä mieli on toipunut siitä järkytyksestä, minkälainen ääni pikkusiskosta kuuluu kun se juoksee täysiä päin puuta. Kettu, raidallinen hirvenpoikanen ja kultakala kuittaa, ja toivottaa kaikille aurinkoisia talvipäiviä. Toivottavasti kuulette meistä taas pian!