Eilinen maanantai-ilta meni raunioilla "pienen" punaturkin kanssa. Pialta saadut farkun lahkeet, sekä autosta löytynyt narulelu ja mukaan ottamani uusi patukka tulivat tarpeeseen, sillä treenit aloitettiin koiria leikittämällä - tässä tapauksessa ohjaajat leikittivät ryhmäläisten pentuja. Valtaosalla ryhmäläisistä ei kuitenkaan ollut omaa lelua mukana, joten meidän leluja käytettiin sitten lähes jokaisen kanssa - mikäs siinä, kun tuntuivat valtaosalle kelpaavan. Kun jokainen koira oli yksitellen leikitetty, nakkasimme koirat autoon ja suuntasimme raunioradalle.

Inton vuoro koitti vasta loppupäässä, pimeän jo laskeuduttua. Onneksi meillä on kuitenkin treenipaikalla jonkin sortin valaistus (peräti yksi valo), joka kuitenkin valaisee sen verran riittävästi, ettei heti pimeän tultua täydy lähteä kotiin. Varjot olivat kuitenkin pitkiä, ja itsekkin maalimiehenä toimineena huomasin, että rata oli todella pimeä ja askeltensa kanssa sai olla varuillaan. Into oli pimeästä huolimatta aivan innoissaan, eikä se mielestäni koskaan aiemmin ole reagoinut rauniorataan sellaiselle innolla. Se tervehti ihmisiä iloisesti  ympäriinsä loikkien,  eikä meinannut pysyä nahoissaan. Se vikisi ja vinkui, ja kun ensimmäinen maalimies lähti, se olisi tahtonut heti sännätä sen perään. Pyöräytin koiran kerran ympäri, ja kun olin lähettänyt sen se ampaisi raketin lailla matkaan, ja löysi kuin löysikin maalimiehen.
Koska Into oli viime kerralla mennyt tähystämään kadonnutta maalimiestä suuren kiven päälle, yksi maalimiehistä meni tällä kertaa kannettomaan, kyljellään lojuvaan suureen roskalaatikkoon, jonka sivuilla oli pari suurta reikää. Siinä tulikin sitten jopa umpipiilotreeniä, kun ei poika meinannut tajuta, että on siinä roskalaatikossa yksi kokonaan avonaisena oleva sivukin. Mikäs siinä, kun makupaloja tuntui saavan niistä pienistä rei'istäkin! 
Kaksi muuta maalimiestä löytyi nekin vauhdilla, vaikka olivatkin sen verran pidemmällä, että ehdin jo pohtimaan, meneekö koira itsenäisesti niin kauas. Muistelisin, että ainakin toisen maalimiehen kanssa otettiin haamu. Ajattelin, että pitkät varjot ja maaston pimeys olisivat herättäneet Inton mielikuvituksen näkemään mörköjä, mutta vielä mitä, sillä oli kaiken aikaa niin hauskaa, ettei se ehtinyt uhraamaan ajatustakaan hurjille möröille, joita on viime aikoina näkynyt (kuulemma) jopa kotipihalla pimeän tultua. Inton kova into herätti huvitusta, eikä punaturkki olisi millään malttanut lähteä takaisin autolle. Mielikuvaharjoitusta radalle jäävästä maalimiehestä ei todellakaan tarvittu tämän tapauksen kanssa. Onnistuneet treenit!