torstai, 18. helmikuu 2021

Ei otsikkoa

Ulkona pakkanen on hiukan laskenut aamuisesta -30 lukemista ja minä istun vanhempieni kotona viluisena ja kipeänä lämmitellen varpaitani lattialämmityksen ja tolleritaljan välissä. Olen ollut kipeänä nyt jo muutaman päivän ja evakoitunut laumani kera vanhempieni luokse - kipeäksi tulin jälleen kerran oman kotini kenkkuilun seurauksena. Ei siihen paljoa muuta vaadita, kuin yksi kirpeän kova pakkasyö ilman toimivaa lämmitystä ja tilanne on tämä. Oi kesä, mikset jo ole täällä?

Inton kynsi parantui ongelmitta, mutta eipä aikaakaan kun tolleri järkytti minua taas toisenlaisilla terveysongelmilla. Ei mitään vakavaa onneksi, mutta melkoisen hurja näky.. Into nimittäin kurmuutti Romppua eräs yö puruluun innoittamana. Talossani oli pilkkopimeää kun yllättäen heräsin tollerin ärähdykseen. Normaalisti pojat aina silloin tällöin kommentoivat toisilleen hiukan murahdellen ja ärähdellen, mutta tällä kertaa Inton ärähdys ei kestänytkään yhtä ainoaa sekuntia vaan jatkuikin pidempään. Kolmen sekunnin jälkeen ehdin jo huolestumaan mistä on kysymys ja koska ärjyntä ei loppunut komennuksestani huolimatta hapuilin äkkiä käteni valokatkaisijalle ja sain valot päälle - Into oli Rompussa kiinni ilman aikomustakaan päästää irti. Komensin poikia entistä tiukemmin ja sain Inton irrottamaan otteensa Rompusta. Romppu hiippaili oitis möristen pois ja minä jäin tuijottamaan Intoa erittäin tuimasti - normaalisti sellaisen tuijotuksen minulta saatuaan Into lipoo huuliaan rauhoitellen, laskee sitten päänsä alas ja vetäytyy tilanteesta vähin äänin, mutta tällä kertaa se käyttäytyi vähintäänkin omituisesti ja lipoi huuliaan pakkomielteisesti siten, ettei sitä mitenkään voinut sekoittaa rauhoittavaan huulien lipomiseen.
En aluksi ymmärtänyt ollenkaan mistä on kysymys, kunnes huomasin, että Into pitää oikeanpuoleista huultaan suussaan samalla tavalla, kuin joskus valokuvissa. Seuraavaksi tajusin, että sen huulihan on jumissa ja sitten näinkin jo oikean yläkulmurin pilkottavan huulinahan läpi. Auts.
Into oli varmaankin luullut, että Rompulla on kivulias ote sen huulesta ja siksi se ei irroittanut siitä otettaan - en keksi muutakaan syytä sille, miksi Into olisi käyttäytynyt niin aggressiivisesti Romppua kohtaan. Sellainen käytös ei ole nykyiselle laumalleni laisinkaan tyypillistä ja koirat kyllä tietävät kenelle palautteen voi jättää jos sellaista on.

No, pujotin kulmahampaan pois huuleen tulleesta läpireiästä. Se näytti hurjalta ja kivuliaalta, mutta onneksi normaalisti niin hysteeristä emäntää helpotti tietää, etteivät nuo suualueen lävistykset nyt niin kovin ilkeältä tunnu. ;) Ainoa ilkeä asia siinä loppujen lopuksi oli se, että reiästä oli tullut niin iso, että Inton haukoteltua kulmahammas asettui taas luomaansa reikään. Mietin jo yön aikana kauako moisella reiällä kestää umpeutua, mutta onneksi enää aamulla reikää tuskin huomasi eikä se enää muutoinkaan vaivannut.

torstai, 7. huhtikuu 2011

Hop!

Olemme muuttaneet! Jatkossa löydät meidät osoitteesta http://www.nikirox.wordpress.com!

maanantai, 27. joulukuu 2010

Koirankynnen leikkaaja

Joulu sujui koirien osalta hyvin, ja Romppu oli ollut jopa niin kiltti, että joulupukki toi sille jussipaidan ja neljä pientä tossua sen pakkasilla jäätyvien varpaiden suojiksi. Elna sai tyytyä pelkkiin puruluihin, sillä se oli juuri joulukuun 16. päivä saanut pinkin pehmolelun syntymäpäivälahjakseen. (Elnan synttärikuvia myöhemmin!) Elna siis täytti 16. päivä vuoden! Tästä lisään kuvia ja merkinnän myöhemmin jahka ehdin. Intokin sai tyytyä pelkkiin puruluihin, sillä meillä on tällä hetkellä melkoisen hyvät lelu-, puku- ja tarvikekukkurat kaikkea hyödyllistä ja vähemmän hyödyllistä koirille.

Asuimme vanhempieni luona loistavien lenkkimaastojen äärellä 24.-27.12.2010. Muutimme omasta kodistamme evakkoon melkein heti, kun vesiputket olivat jäätyneet ensimmäistä kertaa tänätalvena niin pahasti, ettei lämmintä vettä enää tullut ollenkaan. Vuokraisäntäni jäi sitten kotiini sulattelemaan putkia, kun me koiraperheen kanssa lähdettiin lomalle vanhemmilleni. Kun palasimme tänään takaisin kotiin, oli ilokseni myös makuuhuoneen vuoden toimimatta ollut patteri saatu korjattua! Nyt on lämmintä ja myös lämmintä vettä tulee, kyllä kelpaa olla ja elellä!

Joulunajan koirat saivatkin nauttia suurimman osan lenkeistä ilman hihnoja. Lenkkeilimme paljon metsässä ja pelloilla kahlaten polven korkuisessa hangessa, ja sunnuntaina pelloilla saikin kahlata jo lantiolleni saakka ylettävässä hangessa! Meikäläiseltä loppui kyllä kunto kesken, eikä helppoa ollut Rompullakaan, joka aina tipahti syvälle hankeen jokaisen yritteliään loikkansa jälkeen. Intokin väsyi melko nopeasti syvässä hangessa, mutta Elnasta ei voinut huomata mitään väsymyksen merkkejä, sellainen sähköjänis se nimittäin on.

Kun olimme kävelemässä sunnuntain aamulenkiltä pelloilta kotia kohti, kiinnitin yllättäen huomiota Inton verisiin tassunjälkiin. Tarkemmin asiaa tutkittuani huomasin, että Inton oikeasta etutassusta oli todella ikävän näköisesti haljennut tyveen saakka kynsi, ja se vuoti melkoisen paljon verta. Kynsi häiritsi selkeästi myös Intoa, joka koitti nuolla sitä jatkuvasti. Kävelimme kuitenkin reippaasti kotiin ja kotiin ehdittyämme vuoto olikin jo suurimmaksi osaksi tyrehtynyt. Ikävältä kynsi näytti silti, ja Into saikin loppuillaksi tassuunsa Rompun joululahjaksi saaman tossun. Hyvin pysyi tossu jalassa illan!
Olin jo heti haaverin huomattuani päättänyt tilata seuraavana aamuna Intolle eläinlääkäriajan, mutta yötä kohden mentäessä aloin todella huolestumaan, sillä oikea tassu vaikutti kovin kipeältä, eikä tietenkään ihmekkään. Onneksi saatiin kuitenkin seuraavana aamuna samalle päivälle eläinlääkäriaika. Tuttavieni vastaavanlaisia kokemuksia kuultuani tiesin jo etukäteen, että kynsi jouduttaisiin todennäköisesti poistamaan nukutuksessa, ja niinhän siinä tulikin käymään. Into nukutettiin ja kynsi poistettiin.

Kun odotin pelkän koirattoman hihnan kanssa kynnen poistosta palaavaa Intoa eläinlääkärin odotushuoneessa, samaan tilaan saapui eläinlääkärin huoneesta nuori itkuinen tyttö. Heti parissa sekunnissa mieleeni muistui viime vuoden marraskuun tilanne, kun jouduin jättämään rakkaan Nikini yksin eläinlääkärin huoneeseen ja lähtemään kotiin ilman sitä. Siitäkin on jo yli vuosi aikaa. Koko kehon valtasi heti todella pahat fiilikset ja vihdoin kuin eläinlääkäri kävi hakemassa minulta Inton hihnan ja talutti sitten tokkuraisen Inton huoneestaan, minun olisi tehnyt mieli itkeä ja syöksyä halaamaan Intoa. Mielessäni kiitinkin jotain korkeampaa tahoa siitä, että minulla on nuori terve Into, eikä hyvästiemme aika ole vielä. On välillä hyvä huomata kuinka hyviä koiria omistaa ja kuinka mahtavaa arki on näiden tyyppien kanssa ilman, että täytyy tapahtua jotain kertaheitolla radikaalimpaa että sellaisia asioita tulee edes miettineeksi. Jokainen päivä on lahja, ja se kannattaa pitää mielessä.

Inton meininki oli vielä autossa kotimatkalla melko pöljän ja uneliaan oloista, ja niinpä kannoin sen autosta kotiin sisälle, jossa tein sille heti oman nukkumapaikan eristäen toiset koirat muualle huoneistoon. Into nukkuikin koko illan rauhallisesti omalla paikallaan.

Huomenna aloitetaan viiden päivän kipulääkekuuri ja kymmenen päivän antibioottikuuri, sekä kunnon välipäivien aikainen löhöloma ja otetaan relasti. Kerrankin osui sen verran osuvasti, että välipäivät olenkin töistä kotona ja ehdin hyvin tarkkailla Inton parantumista ja kehitellä kaikille koirille jotakin kullekin sopivaa ajanvietettä energian kanavoimiseksi. Elna on nyt muutenkin hyvä pitää erossa Intosta. Ei pelkästään siksi, että se harrastaisi aktiivisesti tollerikeilausta ja venäläisen sirkuskarhun kaatoa, vaan myös siksi, että se tuntuu kovaa vauhtia kehittelevän itselleen jo toisia juoksuja! Ainakin sen verran kiinnostuneita pojat ovat siitä nyt olleet, ettei epäilykseni voi kuin päivä päivältä vahvistua. Lisäksi Elna on taas ryhtynyt nuuskimaan normaalia enemmän ja tuntuupa se välillä hyörivän poikien ympärillä ihan siihen malliin, kuin olisi jotain koiruuksia mielessään..

 

PS. Nyt meitä voi seurata Bloglovinin avulla !

keskiviikko, 1. joulukuu 2010

Kyllä te vietätte elämää! Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla vaarallista!


Luotettavasti toimivasta tietokoneesta ei ole edelleen hajuakaan, mutta yritän parhaani mukaan ujuttautua laumani kera takaisin blogimaailmaan. Arvailen, että koirieni kasvattajat ja osa treenikavereistakin lukevat mieluusti uusia kuulumisia kuvia unohtamatta!
Koska toukokuun jälkeen (!!!) blogissamme on ollut hil-jais-ta, ajattelin, että voisin pikkuhiljaa alkaa lisäilemään toukokuun lopun, kesäkuun, heinäkuun, elokuun, syyskuun, lokakuun ja marraskuun ajalta kuvia blogiimme, jotta edes ne kertoisivat hiukan enemmän kesän ja loppuvuoden kuulumisista. Kamera on matkannut urheasti mukanamme arjessa, ja ulkoinen kovalevy räjähtää pian kuvista, jotka eivät ole päässeet näytille. You have been warned! Tässä kuitenkin ensalkuun tekstipainotteinen kuulumisten kertaus!

Elna on kasvanut ihan hirveästi, ja se näyttää nykyisin aivan hylkeennaamaiselta hirvenpoikaselta. Sillä on piiitkät ja ohuet koivet, jotka vievät sitä lujaa eteenpäin, mutta joita se ei juuri hallitse. Etenkin, kun Into lepää rauhallisesti aloillaan, Elnan holtittomat koivet alkavat läpsiä Intoa tahattomasti -tässä yhteydessä usein myös Elnan valtava kita ja hampaat ryhtyvät erinäisiin pakkoliikkeisiin. Into on ottanut arjessamme nössön isoveljen roolin, ja alistuu kohtalolleen. Harvoissa on ne kerrat, kun Into jaksaa kommentoida kiusaa tekevän pikkusiskonsa puuhia -vaikka kyse olisikin siitä, että Elna yrittää sinnikkäästi irroittaa tämän korvia.



Tunnelin päässä näkyi valoa, mutta se olikin vain juna. Elna aloitti ihka ensimmäiset juoksunsa elokuussa, eli maaginen aikuistuminen on toivottavasti lähtenyt viimein käyntiin. Likka majaili juoksujen aikana poikaystäväni luona kuin myös ystäväni Caritan ja tämän koirien kiusana. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan (paitsi, että se aloitti juoksunsa kolmen päivän reissuani edeltävänä yönä, joka tarkoitti sitä, että se majaili yhdessä Inton ja Rompun kanssa poikaystäväni kodissa juoksujen kolme ensimmäistä päivää..) eikä meille syntynyt hollannin cockerspanieleita tai novascotianpaimenkoiria.

Juoksujen jälkeen Elnassa on ollut havaittavissa pikkuriikkisen kypsymistä -se on edelleen kaamea riekkuja, mutta ei ehkä niin suuressa mittakaavassa kuin aiemmin. Se on ehkä saanut hiukan kärsivällisyyttä ja rauhoittunut hiukan, joskaan järki ei edelleenkään ehdi mukaan kaikkiin sen äkkipikaisimpiin tempauksiin. Pentumainen olemus alkaa kuitenkin pikku hiljaa jättäytyä taakse, ja huomaan, että laumassani onkin pennun sijasta yksi oikein tomera neitikoira!

Tomera ja aktiivinen neitikoira! Elna rakastaa puuhailua. Enkä tarkoita varsinaista yhdessä tekemistä ihmisten kanssa, vaikka myönnetäköön, että juoksujen jälkeen se on ollut hiukan kiinnostuneempi ruuasta ja ihmisen kanssa leikkimisestä, eikä se ole enää niin itsenäinen ja kissamainen kuin aiemmin. Omia harrastuksia, kuten agilityä, tokoa tai hakua Elna ei ole edelleenkään aloittanut, koska sen kiinnostuksen kohteet ovat aivan muualla. Yritän kuitenkin arjen puuhailujen ohella ohjata Elnaa oikeille raiteille kannustamalla sitä kantamaan esineitä (vaikka ne olisivatkin niitä kiellettyjä..) ja pyytämällä sen sivulle sekä paikallaoloon ennen ruokailun aloittamista, sekä muuta pientä mutta merkitsevää.
Kaikkein eniten Elnan ominta juttua on kuitenkin kaahottaa tuhatta ja sataa, täysiä, niityillä, pelloilla, metsissä ja pihalla. Mitä kovempaa pääsee, sen parempi. Mahtaviin spurtteihin ei välttämättä riitä edes oman kotimme laaja ja aitaamaton piha, vaan Elna juoksee mieluiten kokonaisen peltomaiseman päästä päähän -niin, että se spurttaa takaisin vasta, kun näkee minut kaukaisuudessa pippurin kokoisena pisteenä. Olenkin miettinyt, että juoksijaa ulkomuodoltaankin muistuttava Elna sopisi varmaankin hyvin ratajuoksuharjoituksiin!

Ja juoksemisesta puheen ollen.. Marraskuun viimeinen torstai sai ikävän päätöksen, kun raidallinen formulaa leikkivä koira törmäsikin täydessä vauhdissa yön pimeydessä pihavaahteraan. Olimme juuri saapuneet lenkiltä kotipihalle, ja pidin koiria tuttuun tapaani loppumatkasta irti. Elna ryhtyi heti vapaaksi päästyään spurttailemaan huolettomasti, ja juuri kun se oli kiihdyttänyt n. 120 km tuntinopeuteen, sen reitille kasvoi vaahtera. Se ei ehtinyt väistämään, mutta yön pimeydessä saatoin huomata, kuinka se ehkä juuri ennen osumaa ehti hiukan kääntymään.

Huuto oli hirveä. Elna piti vasenta takakoipeaan kokonaan korkeuksissa ja seisoi paikallaan huutaen ja parkuen kuin tapettava. Koska ulkona oli pimeää, enkä nähnyt kunnolla kuinka sille oli käynyt, komensin kaikki koirat äkkiä sisälle taloon ja valoon. Into järkyttyi Elnan huudosta niin pahasti, ettei se meinannut tulla sisälle ollenkaan siinä pelossa, että olisin sille vihainen -se vaan luikerteli päätään ja häntäänsä surkeasti riiputtaen pihamaalla ja vältteli katsettani. Koska en tiennyt, kuinka pahasti Elnaan oli sattunut, ja koska sen huuto oli niin sydäntä riipivää, oli todella hankalaa pyytää Intoa sisälle taloon rauhallisella ja ystävällisellä äänellä, kun todellisuudessa olisin vain nopeasti halunnut valoon katsomaan, kuinka monessa osassa Elnan mahdollisesti irti oleva raaja oikein roikkui..
Vauriot eivät kuitenkaan olleet niin pahat, mitä äänestä olisi voinut päätellä. Kun puhuin Elnalle reippaaseen sävyyn, se pystyi konkkaamaan kolmella jalalla itse sisälle, ja kun olin eteisessä hiukan tunnustellut ja hieronut sen kipeää jalkaa saamatta aikaan sen suurempia kipureaktioita, se laski sen jo vapaaehtoisesti alas ja alkoi varaamaan siihen nopeasti painoakin. Ei siis hätää?

Seuraavana päivänä soitin tutulle koirahierojalle, ja tiedustelin, kannattaako meidän lähteä eläinlääkäriasemalle kuvauksiin vai olisiko syytä vain tunnustella koipi ja kylki läpi. Hieroja sanoi, että mikäli koira vaikuttaa normaalilta ja liikkuu normaalisti, ei ole syytä huoleen. Lihaksilla menee noin kolme päivää aikaa toipua saamastaan tällistä, mutta sen jälkeen olisi syytä käydä hierottavana. Ja niin me teimmekin.

Maanantaina hierotusta koirasta ei löytynyt mitään hälyyttävää. Ja hyvä niin. Elna on kunnossa ja jopa Inton herkkä mieli on toipunut siitä järkytyksestä, minkälainen ääni pikkusiskosta kuuluu kun se juoksee täysiä päin puuta. Kettu, raidallinen hirvenpoikanen ja kultakala kuittaa, ja toivottaa kaikille aurinkoisia talvipäiviä. Toivottavasti kuulette meistä taas pian!

tiistai, 30. marraskuu 2010

Marraskuu ja ensilumi

Kuvat: Sampsa Alanen