Blogimerkinnän otsikkoon on ynnätty kaksi tärkeätä huomiota, jotka tein kuluneen viikonlopun aikana: tolleri jaksaa, ja tolleri yllättää. Tolleri jaksaa yllättää!

Nikin trimmaus siirtyi sovitusta ajasta viikolla eteen päin, mutta 25.4 poika pääsi kuitenkin vihdoin parturiin, ja nyt on taas helppo kesätukka.
Pitkään kiusannut korvatulehduskin on alkanut laantumaan, eikä korva enää näytä niin punaiselta ja ärtyneeltä. Se ei myöskään eritä mitään mömmöjä, mutta kutiaa kuitenkin sen verran paljon, että olen varuillani ja tarkkana, ettei korvatulehdus ainakaan yltyisi enää!

Samalla kun Niki oli parturoitavana keskustassa sijaitsevassa Trimmitassussa (jonka omistaja on yksi niistä harvoista henkilöistä, jotka osaavat käsitellä Nikiä oikein) minä olin tutustuttamassa Intoa kaupungin vilinään. Tarkoituksenani oli alunperin jättää Into autoon siksi aikaa, kun käyn heittämässä Nikin trimmattavaksi, ja tulla sitten hakemaan herra Paddington autosta, mutta suunnitelmani muutettiinkin silkalla oveluudella. Oli aurinkoinen ja kuuma päivä, ja samalla hetkellä, kun otin Nikin autosta ulos ja paiskasin takaluukun kiinni, alkoi autosta kuulumaan sydäntä särkevä kiljuminen. Kukapa muukaan, kuin Into osoitti takaronkissa mieltään. Vilkaisin ympärilleni ja mietin hetken, mutta annoin sitten periksi -en halunnut tulla leimatuksi huonoksi koiranomistajaksi, minä mokoma, joka olisin jättänyt koiran kuumaan autoon kiljumaan kuolemaansa. Jos olisin parkkeerannut yhtään syrjäisemmälle alueelle, olisin jättänyt Intosillin kiljumaan kurjuuttaan aivan yksin, ja oppimaan käytöstavoille. Vaan kanssaihmisten takia luovutin tällä kertaa, ja toimin kiljuvan kakaran mieliksi. Kaikenkaikkiaan kaupunkikävely meni loppupeleissä ihan hyvin.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina 26.4. suuntasimmekin Inton kanssa Riihimäelle Riikka -kasvattajan järjestämään Repolaisten treenipäivään. Treenipäivien ideana on auttaa Repolaiset vielä jonain päivänä taippareista läpi, ja tämän päivän teemana oli maltti (mitä ei voi koskaan korostaa liikaa tollereiden treeneissä) ja hakuruutu. Treeni alkoi siis malttiharjoituksella: koirat olivat ohjaajiensa sivulla perusasennossa samalla, kun ohjaajille jaettiin damit. Tämän aikaa koiran on oltava rauhallisesti ja maltillisesti paikoillaan. Sitten ohjaaja heittää damin suoraan eteenpäin, ja koiran on oltava edelleen kauniisti aloillaan. Tämän jälkeen koirien täytyy odottaa paikoillaan (rivissä), että ohjaajat hakevat damin itse. Malttiharjoitusten lisäksi kertasimme myös damin kantamisen ja luoksetulon. Tämän jälkeen lähdimme metsään tekemään hakuruutua. Kuvamateriaalia päivästä löytyy Riikan ja Kepen sivuilta, punaturkit.com.

Into teki noutajien hakuruudun sisaruksistaan viimeisenä, sillä arvelin sen olevan tottunut hakuharrastuksen myötä tekemään töitä metsässä, jossa oli jo valmiiksi paljon hajuja. Ja niinpä Into yllätti minut jälleen kerran! Emme aiemmin ole tehneet mitään hakuruudun tapaistakaan, mutta silti se vain tuntui kuin automaattisesti tietävän mitä tehdä, kun lähetin sen metsään hakemaan dameja. Sieltä niitä dameja sitten alkoikin nousemaan. Palautuksiinkin sopii olla tyytyväinen, ei voi kuin ihmetellä, kuinka taitavan ja hienon koiran sitä onkaan käsiinsä saanut!
Treenipäivän päätteeksi vedettiin vielä muutamien kanssa kimppalenkki. Olipa ilo katsella innoissaan kirmaavia tollereita, joita oli päässyt mukaan jo aika lauma! Lenkki oli rämeikköistä ja haastavaa metsämaastoa, joka on juuri sellaista liikuntaa, jota Intolle soisi enemmänkin. Täällä meilläpäin metsät ovat täynnä polkuja, eikä lähimetsä ole alkuunkaan niin rämeinen ja haastavakulkuinen, kuin voisi toivoa. Lenkin varrella oli myös pieni lampi, jonne rohkeimmat koirat pulahtivatkin matkan varrella.

Kotona minulla olikin sitten suhteellisen rauhallinen tolleri, jonka päivän treenit eivät suinkaan olleet ohi. Tällaisia päiviä on syytä kuitenkin karttaa jatkossa, mutta täytyy kyllä nostaa hattua, kuinka tolleri todella jaksaa! Intolla tuntuu ehdottomasti olevan kaksi vaihdetta: kun sen tuo sisälle kotiin, se menee oitis OFF -tilaan, jolloin se makoilee ja nukkuu lattioilla tai sohvalla, mutta heti kun sen tuo ulos, sen virtakytkin menee ON -asentoon, ja koira on taas valmis vaikka matkaamaan maailman ympäri jalkaisin! Joku meille joskus vihjasi, että viimeistään puolen vuoden iässä tuo koira on tuhonnut sisustuksemme täysin, mutta ikinä ei ole Into mitään sellaista tehnyt -aivan pikku pentuna se hiukan nakersi kastelukannun nokkaa, mutta se on vakavinta mitä se on koskaan tehnyt. Sisällä talossa se ei edes tunnu kaipaavan tekemistä, vaan menee heti virransäästötilaan tulevia koitoksia varten. ;)

Niinpä parin tunnin hengähdystauon jälkeen lähdimme naapurin sedän kanssa tekemään pitkään suunnitteilla ollutta MEJÄä Intolle. Koska ilta alkoi hämärtyä, päätimme, että Into saa ajaa ensikertalaisena jäljen heti tuoreeltaan. Into jäi siksi aikaa autoon kun me kävimme tekemässä noin 150 metrin jäljen. Olin viime keväänä MEJÄ -kurssilla, mutta naapurin sedän kanssa tehty jälki oli hyvää mieleen palauttelua -tästä on hyvä jatkaa myös Nikin ja Rompun kanssa!
150 metrin jälki ei ole kovin pitkäkestoinen tehdä, ja niinpä Into pääsi nopeasti hommiin. En tiedä johtuiko se päivän rasituksesta, mutta Into ajoi jälkeä erittäin rauhallisesti ja tarkasti. Sillä ei ollut mitään kiirettä edetä, vaan se keskittyi tarkasti ja eteni hienosti maavainulla. Jäljellä oli pari-kolme makausta, ja jäljen päähän oli jätetty peuran sorkka. Intoa ei ihmeemmin peuran sorkat kiinnostaneet, vaan se lyhyen nuuskuttelun jälkeen meni tutkimaan lähiympäristöä, josko jälki vielä jossakin päin jatkuisi. Vasta kun se oli parin metrin säteellä varmistanut, että jälki todella loppui, se tuli tutustumaan sorkkaan, jota se ei kuitenkaan loppujen lopuksikaan noteerannut ihmeemmin. Mutta itse jäljestys meni kyllä erittäin hienosti ensikertalaiselta. Oli kuulemma lupaava alku, josta on hyvä jatkaa!

Maanantaina 27.4. olikin sitten vuorossa Inton agilityn hallittavuustesti, jonka olin jo meinannut unohtaa! Muistin sen vasta hallittavuustestiä edeltäneenä iltana (eli heti mejäilyn päätteeksi), vaikka tarkoituksenani olikin, että olisin ennen hallittavuustestiä treenannut erilaisia tehtäviä häiriöisessä ympäristössä. No, treenaaminen jäi, mutta eikös se olekin niin, että lahjattomat treenaa..? ;)

Erittäin Into-keskeinen viikonloppu, ja alkava viikko, olivat saaneet minulle suorastaan huonon omatunnon, ja niinpä päätin keksiä ennen hallittavuustestiä jotain, mihin Niki ja Romppukin pääsisivät osallistumaan. Koska Niki rakastaa autoilua ja uimista, hurautinkin Alajärven maastoihin, jossa pyörähdimme koirien kanssa pienen lenkin, jonka päätteeksi pojat pääsivät uimaan. Itse tyydyin katselemaan niiden menoa järven rannassa olleelta kiveltä, jolle Nikikin pian kiipesi syliini lämmittelemään. :) Olipa ihanaa nuuskia Nikin kanssa tuulia ja katsella lokkien lentoa auringonpaisteessa samalla, kun hiukan nuoremmat tonkivat rannassa ja rantavedessä. Romppu silppusi suurimmaksi osaksi oksia rannassa samalla kun Into pelasti veden varaan joutuneita heiniä ja ihmetteli korkeita aaltoja. Loppuajasta Niki ja Into innostuivat jopa noutamaan keppiä vedestä!

Uimareissun jälkeen heitin vanhemmat pojat kotiin, ja suuntasin hyvissä ajoin Kirstulan koirakentälle valmistelemaan Intoa hallittavuustestiin. Kun muita ei ollut vielä paikalla, minulla oli hyvin aikaa leikittää sitä treenikentällä ja ulkoiluttaa sitä sen ympäristössä.

Hallittavuustestissä katsottiinkin sitten koiran kanssa leikkimistä, paikallaoloa ja luoksetuloa sekä näyttelyravia ja liikkeitä + ohjaajan ja koiran kontaktia. Into olikin yllättävän hiljainen ja osaava tapaus, johon sain jälleen kerran olla tyytyväinen. Otin koko homman treenin kannalta, mutta se onnistuikin paremmin kuin osasin odottaa - ei ongelmia sitten minkään suhteen! Sunnuntaisista Repolaisten treeneistä oli varmasti ollut hyötyä!

Koko loppuillan Into sitten nukkuikin (tavalliseen tapaansa), mutta tällä kertaa jopa äänteli unissaan. Sillä olikin ollut jännittävä ja erilainen viikonloppu ja alkuviikko!
Myöhemmin tullut tieto paljastikin, että hallittavuustesti meni läpi, ja treeniryhmässä ollaan. :)